Tarkoitus on ollut jo monet kerrat kirjoittaa, mutta
odottelin aina sitä aikaa, jolloin olisin treenannut vähän enemmän. Yli
vuosihan siinä sitten meni, joskin ihan vielä ei voi oikein kunnon
treenaamisesta puhua, mutta edes jotain sinne päin. Sitä ennen lyhyt yhteenveto
siitä mitä on tapahtunut sitten viime kirjoituksen:
Vain muutamaa päivää ennen toukokuisia Maastomittelöitä sain
tietää olevani vihdoinkin taas raskaana. Koska takana oli jo useamman viikon
flunssa, olin ehtinyt vaihtaa ilmoittautumiseni kisasarjasta kuntosarjaan (noin
20 km pyöräily+10 km juoksu). Päätin osallistua ja ottaa vain vähän kevyemmin,
nautiskellen kivasta kisasta. Jo muutaman kilometrin jälkeen olikin
hidastettava kisafiiliksen nostattamaa vauhtia, sillä keuhkot ”huusivat hoosiannaa”.
Pyöräilyn polkuosuudella (noin 5 km) jopa KÄVELIN ne pätkät joita en
pystynyt/uskaltanut polkea. Juoksuosuudellakin vierähti tovi jos toinenkin ja
se olikin siihen astisen elämäni hitain kymppi, mutta olin silti iloinen, että
osallistuin. Tämän jälkeen ehdin vielä seuraavalla viikolla käymään pumpissa,
mutta sitten se alkoi, nimittäin ”aamupahoinvointi”.
Aamut alkoivat oksentamisella (lähinnä kyllä ilmaa ja vähän
jotain nestettä), mutta huono olo oli ympärivuorokautista ja oksentelin toki
myös muulloinkin. Kesäkuun alussa hölkkäsin vielä työkavereiden kanssa
NiceRunin vitosen, mutta vähän sen jälkeen olo huononi niin paljon, etten
yksinkertaisesti kyennyt enää muuhun kuin sinnittelemään päivästä toiseen. Useimpina päivinä selvisin töihin asti (muutama
päivä meni pahoinvointilääkkeen turvin), ämpäri oli mukana melkein koko ajan ja
illat makoilin sohvalla. Pääasiassa söin marjakeittoja ja mehujäätelöä,
painokin tippui, mutta selvisin kuitenkin ilman tiputusta, toisin kuin
esikoista odottaessa. Olo oli välillä niin heikko, että jouduin valitsemaan sen
välillä käynkö vessassa pissalla vai keittiössä hakemassa syötävää. Kun olo
hetkeksi helpotti ja uskalsin nousta sohvalta istumaan, sain melko pian palata
takaisin maakuuasentoon, ei siinä siis treenailtua tullut. Ei tullut edes
liikuttua.
 |
| Riippukeinussa oli edes melkein siedettävää... |
Heinäkuun puolessa välissä pahin vaihe oli ohi ja aloitin
pikkuhiljaa liikkumisen. Aluksi perheen kanssa korkeasaaressa kävellen (saatoin
nojata rattaisiin), sitten työnsin esikoisen rattaita keskuspuiston
”ankkalammelle” (oksensin vain kerran matkan aikana) ja niin edelleen. Kun olo
oli kutakuinkin normaali, aloitin vihdoin säännöllisen pumpissa käynnin. Se
olikin ainoa laji mitä pystyin tekemään läpi raskauden (vika kerta 2 päivää
ennen kuopuksen syntymää). Juoksemassa kävin muistaakseni elokuussa kerran ja
sitten hölkkäilin hyvässä seurassa Espoon rantakympin syyskuussa. Juokseminen
vaan tuntui niin älyttömän epämukavalta (ei kivuliaalta, mutta kamalalta), että
päätin lopettaa sen kokonaan siihen kertaan. Pyöräilyäkin yritin, mutta sekin
loppui jo alkusyksystä epämukavuuden takia (kun esikoista odottaessa pyöräilin
vielä ainakin kuukautta ennen la:aa). Jonkun kerran kävin kävelyllä, mutta ei
sekään kovin mukavalta tuntunut. Lisäksi olin aloittanut opinnot syksyllä,
joten kun esikoinen vihdoin illalla nukahti, alkoi yleensä tenttiin tms. luku,
enkä millään enää sen jälkeen jaksanut treenata. Niinpä oli kunto melkoisen
huono juniorin syntyessä.
Synnytys meni todella hyvin ja sen puolesta olisin voinut
lenkkeillä vaikka ”heti seuraavana päivänä”. Lupasin kuitenkin itselleni, että
ensimmäiset 3 kuukautta saisin olla vaatimatta itseltäni mitään ja keskittyä
vain selviämiseen (veikkasin, että kuopuksellakin olisi refluksitauti, joten
ensimmäiset kuukaudet tulisivat todennäköisesti olemaan helvettiä). No kyllähän
meillä huudettiin, onneksi vain tällä kertaa tiesimme edes mistä on kyse ja
mitä voimme asialle tehdä. Jo 6.5-viikon iässä kipuhuudot loppuivat (eivätkä ne
koskaan onneksi niin pahoja edes olleet kuin esikoisen aikaan) ja niinpä liikkuminen
alkoi pikkuhiljaa houkuttelemaan. Ensimmäinen lenkki kesti vartin ja oli raskas
kuin mikä, mutta jo kolmannella kerralla jaksoin raahustaa yli puoli tuntia (ja
matka oli pidempi kuin ekalla kerralla;) ). Edelleen tuli kyllä liikuttua todella
harvakseltaan ja esimerkiksi huono keli oli hyvä syy (täh?!) olla treenaamatta.
Vaunukävelyt eivät juuri houkutelleet myöskään, koska kuopus saattoi herätä
vaikka vartin unien jälkeen ja huutaa sen jälkeen aina siihen saakka kunnes
tissi oli taas suussa. Sekään ei asiaa helpottanut, että vaikka kipuhuudot
olivatkin ohi, meni illat alakertaa kiertäessä ja huutavaa väsynyttä (ei maidon
takaisinnousujen takia saanut unenpäästä kiinni) vauvaa kanniskellessa. Koskaan
ei tiennyt kuinka raskas ilta oli edessä (ja päivätkin usein menivät
kanniskellessa) joten ei tehnyt mieli ”hukata kaikkia voimia” treenaamalla.
Chariotin juoksu/pyöräilykärryihin hankittiin noin pari
kuukautta sitten vauvan istuin, joka on ihan huippu, koska vauva on siinä niin
pystyssä, ettei nousut pääse niin helposti vaivaamaan. Vähitellen elämä on
muutenkin helpottanut ja kuopus nukkuu nykyisin kolmet päiväunet, jotka
useimmiten kestävät noin tunnin (30-100 min). Olen nyt reilun kuukauden verran
hyödyntänyt noita kärryjä käymällä kävelyllä kummatkin tytöt mukana. Aluksi
kävin muutaman kerran viikossa, mutta nyt jo muutamien viikkojen ajan lähes
päivittäin. Viikonloppuisin miehen ollessa kotona olen toki käynyt yksiksenikin
treenaamassa, lähinnä pyörällä. Jonkun kerran on myös tullut juostua vaunulenkeillä,
mutta siitä ja pyöräilystä lisää myöhemmin.
