Pikkuhiljaa

Viime viikon crossfit-treenit sujuivat hengityselimistön puolesta jo selvästi paremmin ja tämän viikon on kroppa tuntunut jo ihan normaalilta. En tosin edelleenkään saa itsestäni revittyä ihan kaikkea irti eli hieman on vielä jonkinlainen säästömoodi päällä. Epäilen syyksi sitä, että tiedän miltä täysillä tekeminen tuntuu (pahalta) ja pitkä toipilasaika on syönyt myös pään kestävyyttä. Koska treenit tehdään toistaiseksi vielä pienillä painoilla, on hyvällä kestävyyskunnolla pärjännyt tähän asti mukavasti, mikä ehkä osaltaan syö motivaatiota vetää ihan täysillä. Tiedän toki, että tilanne tulee muuttumaan heti, kun aletaan lisäämään painoja.         

Treenien haastavuus on kuitenkin nyt selvästi lisääntynyt ja vastaan on tullut jo monta liikettä, jotka eivät tunnu mahdollisilta vähään aikaan (tai edes muutamaan vuoteen). Tuplanaruhypyt olivat kertakaikkiaan täysin mahdottomia; käsien ja jalkojen kun pitäisi toimia eri tahtiin (no can do). Yllätyin myös kuntopallon teknisestä haastavuudesta (tähän ehkä auttaisi, jos käsissä olisi edes vähän lihaksia) ja siitä, kuinka paljon boxihypyt pelottivat (voisikohan näitä kokeilla jääkiekkoilijan varustuksessa...). Keskiviikkona oli vuorossa käsilläkävelyä, joka taas osoittautui hieman kuviteltua mahdollisemmaksi. Ei siis, että olisin vielä lähelläkään onnistumista (voipi mennä muutamia vuosia), mutta pääsin sentään avustettuna seinää vasten käsilläseisontaan (mitä en todellakaan pitänyt mahdollisena ennen tuntia). MetCon (se kiertoharjoittelu tunnin lopussa) oli nyt ensimmäistä kertaa perusleirin aikana rajatulla ajalla (8 min). Tavoitteena oli tehdä ko. ajassa niin monta kierrosta kuin ehtii. Tämä toimi kohdallani hieman paremmin kuin aikaa vasten tehdyt kiertoharjoittelut. Mikä on sikäli outoa, että juostessa koen nimenomaan helpommaksi ne vedot, joissa matka on fiksattu, kuin ne, joissa juostaan tiettyä aikaa. Nyt sain jopa lisättyä lopussa tempoa, jotta ehdin saada neljännen kierrokseni loppuun ennen ajan kulumista. Lisäksi treenin jälkeen oli jonkin aikaa huilittava polvia vasten. 

Viikko sitten perjantaina menin crossfit-treeneihin ensimmäistä kertaa pyörällä. Tämä tuntui ihan sopivalta combolta, vaikkakin hieman jouduin jännittämään mahdollista kumin puhkeamista koko menomatkan ajan. Perjantain treenit loppuivat kahdeksalta, joten kotona olin joskus yhdeksän maissa. Kotiin päästyäni jatkui tiivis viestittely J:n ja P:n kanssa seuraavan aamun yhteistreenistä. Lopulta sovimme tapaamisen klo 8.40 Olarinkoululle, joka on hieman kauempana (täältä katsottuna) kuin ns. normaali tapaamispaikkamme. Olin jossain omassa utopiassani suunnitellut kulkevani treeniin juosten, mikä olisi normaalillakin tapaamispaikalla tarkoittanut tunnin juoksua yhteistreenin lisäksi, Olari tekisi tähän ainakin noin 20 minuuttia extraa. 1h 20 minuuttia matkoihin ja tunti yhdessä juoksua on loistava suunnitelma silloin, kun haluaa tehdä viikon pitkiksen, mutta jos on menossa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kokeilemaan kestääkö jalka juoksemista, on ehkä ihan hyvä vähän lyhentää suunniteltua juoksuaikaa. Päädyin siis kulkemaan matkan pyörällä. 

Olin perjantai-iltana treenien jälijiltä melkoisen loppu ja kun vielä oli ennen nukkamaan menoa käytävä kaupassa, en millään jaksanut laittaa varusteita aamun treenin valmiiksi. Tämä taas tarkoitti sitä, että olin lauantai-aamuna jo kotoa lähtiessä auttamattomasti myöhässä. Laitoin nopeasti viestiä myöhästymisestäni ja lähdin sitten reippaasti polkemaan. Ilma oli mukavan kostea, joten eipä tullut mieleen, että maa saattaisi olla jäässä. Niinpä muutama sata metriä kotioven jälkeen huomasin yht’äkkiä syleileväni asfalttia. Vasen reisi, kyynärpää ja kämmen ottivat osumaa, mutta melko vähillä selvisin. Kaatuminen tapahtui onnekseni ihan tasaisella, mitä vieläkin ihmettelen, sillä olin tätä ennen ajanut jo yhden mutkan alamäessä, enkä edes huomannut, että olisi ollut liukasta. No, ehkä alamäki oli hiekoitettu...

Matka jatkui keskuspuiston hiekkateille ”hieman” hiljaisempaa vauhtia ja nyt huomasin tien liukkauden takapyörän sutiessa useita kertoja matkan aikana. J ja P olivat onneksi saaneet myöhästymisviestini ja tulivat juosten vastaan loppumatkasta. Yhdessä juoksimme noin tunnin verran keskuspuistossa pääasiassa polkuja pitkin. Aika kului kuin siivillä siinä jutustellessa ja pian J:n olikin jo suunnattava spinning-tunnille. P oli juoksua ennen käynyt uintitreeneissä, joten oma urakka tuntui hieman mitättömältä, vaikka treeniä tulikin yhteensä noin 1 h 50 min. Vasen nilkka kesti treenin ihan hyvin, vaikka pientä arkuutta huomasin juoksuosuuden lopussa. Vähän jäi siksi lenkin jälkeen pelottamaan, että pitkät juoksulenkit on toistaiseksi jätettävä kokonaan ohjelmasta. Mutta kuinka sitten kävikään...     

Viikon viimeisen treenin oli tarkoitus olla pitkä pyöräily, mutta sateinen ilma ja saamaton olo oli yhdistelmä, joka hieman latisti treenimotivaatiota. Lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja suuntasin lenkille. Pyörä jäi kuitenkin kotiin eli vuorossa oli pitkän juoksulenkin yritys. Suunnittelemani reitti oli noin 15 km pitkä, mutta puolenvälin tienoilla oli oikaisumahdollisuus. Lisäksi otin lenkille mukaan matkakorttini siltä varalta, että on pakko keskeyttää ja tulla maitokyydillä kotiin. Lenkki sujui kuitenkin ihan hyvin ja sain juostua kotiin saakka. Aikaa meni muistaakseni melkoisesti eli vauhti oli hiljainen, mutta tulipahan juostua. Tänä viikonloppuna juostua tuli vähän lisää, vaikka pitkis jäikin juoksematta, mutta siitä seuraavassa postauksessa. Nyt lepäilemään.  

Back in business

Sairastamani flunssa oli kyllä todella sitkeää laatua. Jos ei crossfitin perusleiri olisi alkanut viime viikon maanantaina, olisin todennäköisesti aloittanut treenaamisen vasta viime viikonloppuna, sen verran pitkään kesti toipuminen. En kuitenkaan halunnut jäädä kurssin opeista paitsi, joten menin paikalle heti ensimmäisenä kurssipäivänä. Tiesin etukäteen, että tärkein asia kurssilla on oppia tekniikoita, joten tarkoituksenani oli tehdä tekniikkaharjoitukset kunnolla ja himmailla muuten. Tämä sujui aina siihen asti hyvin, kunnes tuli tunnin viimeinen harjoitus eli metcon (metabolic conditioning). Kyseessä siis ns. kuntopiiri, joka tähän asti kurssilla on tehty aina aikaa vastaan (kesto noin 5-10 min). Parini teki treenin ensin ja yritin koko sen ajan vakuuttaa itselleni, että voin hyvin jättää treenin tekemättä tai tehdä sen todella kevyesti. Siinä vaiheessa kun kello lähti käymään meille seuraaville, haihtui kuitenkin kaikki järki päästä ja tein treenin huomattavasti kovemmilla sykkeillä kuin olisi pitänyt. Tämä kostautui melkoisella yskinnällä kotiin päästyäni. Ihme kyllä olin kuitenkin terveenä vielä seuraavana päivänä ja pääsin treeneihin keskiviikkona ja perjantainakin. Keskiviikon crossfit-treeni meni hyvin samalla tavalla kuin maanantainakin, mutta perjantaina jaksoin jo hiukan paremmin eikä metcon-harjoituskaan tuntunut enää ihan niin järjettömältä, vaikken edelleenkään ihan täysillä sitä pystynyt tekemään. 

Crossfit on ollut melko lailla sitä mitä olin odottanutkin. Konsepti on hyvin samankaltainen kuin esim. crosstraining treeni lähisalillani. Näitä oli kuitenkin tarjolla niin harvoin, etten päässyt treeneihin edes kerta viikkoon. Crossfit-treeneihin onkin ollut todella kiva mennä; valmentajat vaikuttavat erittäin ammattitaitoisilta ja treeneissä pääsee sopivasti pois omalta mukavuusalueelta. Lisäksi joka kerta oppii jotain uutta eri tekniikoista (parasta). Kun vielä peruskunto palaisi flunssaa edeltävälle taholle, voisi alkaa haastamaan itseään täysillä; sitä odotellessa...

Tiistai, torstai ja lauantai menivät treenittöminä, koska yskin vielä jonkin verran, eikä siksi ollut hirveää hinkua lenkille. Olin kuitenkin suunnitellut aloittavani normaalit treenit viikonloppuna, joten sunnuntaina päätin lähteä polkemaan. Koska isänpäivälahja omalle isälleni oli vielä viemättä, päätin polkea kirkkonummelle ja takaisin. Lähdin liikkeelle noin varttia vaille kaksitoista ja kotona oli tarkoitus olla kahdelta, koska olimme menossa koko perheen voimin kaupunginteatteriin katsomaan Peppiä klo 15.30. Lähdin liikkeelle maastopyörällä, koska cyclon kumi on edelleen vaihtamatta (ja uusi ulkokumikin on vielä ostamatta). Poljin Kirkkonummea kohti mahdollisimman paljon hiekkateitä käyttäen ja niinpä huomasin noin kilometrin päässä vanhempieni kotitalosta kuluttaneeni matkaan jo tunnin verran aikaa (saatoin ehkä eksyäkin hieman, muttei siitä sen enempää). Muutama sekunti tämän jälkeen huomasin lisäksi, että etupyöräni on lähes tyhjä. Sain poljettua vielä ehkä noin viisi metriä ja sen jälkeen meno loppui kuin seinään. Kumin vaihtovälineet olivat kyllä repussa, mutta koska perillä odotti lämmin autotalli, päätin jatkaa matkaa juosten. Olin vielä ihan pyöräilyn alussa onnistunut kastelemaan molemmat jalkani hieman isommassa lätäkössä (täällä yhä vähän tulvii), kun en laiskuuttani jaksanut kiertää sitä ja niinpä jalkani olivat ihan jäässä. Juoksu mukavasti lämmitti jalat, mutta vei toki vähän enemmän aikaa. Perillä kaivoin repusta lasten tekemät piirrustukset ja lahjan isälleni, kiskoin märät sukat jaloista ja laitoin tilalle äitini kutomat villasukat (ihanan lämpimät), sitten syöksyin autotalliin kumia vaihtamaan. Isäni tuli onneksi avuksi ja niinpä olin taas pyörän päällä klo 13.15.

Muistelin pyöräilleeni suorinta reittiä kotiin joskus noin 50 minuutissa, joten ajattelin 45 minuutin riittävän, jos ei nyt todennäköisesti niin ainakin mahdollisesti. Kevyen pk-lenkin sijaan huristelin takaisin niin kovaa kuin jaksoin, mikä ei sitten osoittautunut kovin nopeaksi, sillä aikaa kului kuitenkin se 50 minuuttia ja jouduimme hylkäämään junavaihtoehdon. Onneksi mies oli lasten kanssa valmiina ja pellillä odotti vielä muutama haalea nakki sekä koppuraisia ranskalaisia, joten ihan tyhjin vatsoinkaan ei teatteriin tarvinnut lähteä. Klo 14.40 istuimme autossa ja loppuilta sujui ihan suunnitelmien mukaan. Treeniä kertyi viikon aikana vähän ja sekin oli hieman vääränlaista (turhan kovilla tehoilla), mutta sainpahan edes aloitettua.

Treenejä odotellessa

Takana on nyt reilu viikko ilman treenin treeniä ja halu päästä vihdoin treenaamaan on kasvanut suureksi. Vasen nilkka on kuitenkin yhä kipeä ja ajoittain tuntuu siltä, kuin jokin haava repeäisi auki tai muuten vaan vihlaisee. Ero viikon takaiseen on kuitenkin selvä; turvotus on kokonaan laskenut, joten ehkä se tästä pikkuhiljaa. Voi olla, että nilkka olisi sallinut jo pyöräilyn tai edes lihaskuntotreenit, mutta lapsilta saamani flunssa on pitänyt minut kiltisti lenkkarittomana. Kuumetta ei ole ja pahin oire on ainoastaan kova yskä, mutta olisin kyllä mieluummin silti terve. Tosin, kun kuitenkin joskus on oltava myös kipeänä, niin on tämä kieltämättä paras aika ikinä, kun nilkan takia kuitenkaan ei voisi täyspainoisesti treenata. Ehkä hiukan tätä tilannetta tekee vielä helpommaksi kestää tuo ulkona vallitseva ihana perisuomalainen talvisää, vaikka yritän sitkeästi roikkua siinä ajatuksessa, että tämän talven treenaan kiltisti myös loskassa ja vesisateessa. Kun mies lähti eilen juoksulenkille, taisin jopa hieman mielessäni iloita saadessani jäädä sisälle, joten voipi olla, että parannuttuani pitää hiukkasen (tai vähän enemmän) tsempata, jotta saan itseni hymyssä suin ulos treenaamaan. On myös myönnettävä, että ilmoittautumiseni viikon päästä alkavalle crossfitin perusleirille tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvältä ratkaisulta; saanpahan ainakin marraskuun ajan hikoilla kolmena iltana viikossa sisätiloissa. Tosin olen kyllä luvannut itselleni matkata noihin treeneihin pyörällä (~7.5 km suuntaansa), joten ihan ilman ulkona tapahtuvaa liikkumista en tule selviämään arkenakaan. Lisäksi viikonloppuisin on raahauduttava ulos molempina päivinä ja ainakin toisena niistä pitäisi juosta. Jos ei nilkka parane, niin tätä ongelmaa ei toki ole...

Yöpöydällä on vähän tungosta.

Tuon yllä olevan kirjoitin viikonloppuna, jolloin vielä kuvittelin olevani flunssan puolesta treenikunnossa viimeistään tänään. Maanantain aikana oma olotilani lähti kuitenkin nousun sijasta laskuun. Öisin hereillä pitävän yskän lisäksi, olenkin sen koommin saanut nauttia silmätulehduksesta sekä kurkkukivusta, joista jälkimmäinen vaivaa onneksi lähinnä vain illasta aamuun. Esikoisellakin nousi yllättäen taas kuume, joten olen sentään saanut sairastaa hyvässä seurassa, kun kummatkin lapset ovat olleet kanssani kotona (l. pelkkää löhöilyähän tämä). Tytöt ovat nyt itseasiassa sairastaneet lähes kolme viikkoa, joskin eivät täysin yhtäjaksoisesti, vaan ollen useita päiviä välissä terveenä. Ehkei siis pidä olettaa, että itse selviää tästä reilussa viikossa, mutta voihan...alkaa pikku hiljaa ”hieman” harmittamaan. Nilkkakin tuntuu vihdoin siltä, että ainakin lihaskuntotreenit voisivat onnistua ja ehkä jopa pyöräily, joten olisi todella kiva jo vähitellen olla terve. Treenaamisen suhteen ei siis juuri nyt tunnu olevan ilonaiheita, mutta onhan tämä tietysti hieman edistänyt opintojen etenemistä; ainakin on aikaa lukea. Flunssan lisäksi on ilmeisesti muuten aivotoiminnassakin häikkää, sillä miehen kysyessä viikonloppuna saunassa istuessamme, josko ensi vuonna osallistuisimme sille Synkän Syysunelman 100 km matkalle, lupasin harkita asiaa (vaikka samalla huljuttelin ämpärissä puolet lyhyemmän matkan seurauksena kipeytynyttä nilkkaani ihmettä toivoen).