Treenejä odotellessa

Takana on nyt reilu viikko ilman treenin treeniä ja halu päästä vihdoin treenaamaan on kasvanut suureksi. Vasen nilkka on kuitenkin yhä kipeä ja ajoittain tuntuu siltä, kuin jokin haava repeäisi auki tai muuten vaan vihlaisee. Ero viikon takaiseen on kuitenkin selvä; turvotus on kokonaan laskenut, joten ehkä se tästä pikkuhiljaa. Voi olla, että nilkka olisi sallinut jo pyöräilyn tai edes lihaskuntotreenit, mutta lapsilta saamani flunssa on pitänyt minut kiltisti lenkkarittomana. Kuumetta ei ole ja pahin oire on ainoastaan kova yskä, mutta olisin kyllä mieluummin silti terve. Tosin, kun kuitenkin joskus on oltava myös kipeänä, niin on tämä kieltämättä paras aika ikinä, kun nilkan takia kuitenkaan ei voisi täyspainoisesti treenata. Ehkä hiukan tätä tilannetta tekee vielä helpommaksi kestää tuo ulkona vallitseva ihana perisuomalainen talvisää, vaikka yritän sitkeästi roikkua siinä ajatuksessa, että tämän talven treenaan kiltisti myös loskassa ja vesisateessa. Kun mies lähti eilen juoksulenkille, taisin jopa hieman mielessäni iloita saadessani jäädä sisälle, joten voipi olla, että parannuttuani pitää hiukkasen (tai vähän enemmän) tsempata, jotta saan itseni hymyssä suin ulos treenaamaan. On myös myönnettävä, että ilmoittautumiseni viikon päästä alkavalle crossfitin perusleirille tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvältä ratkaisulta; saanpahan ainakin marraskuun ajan hikoilla kolmena iltana viikossa sisätiloissa. Tosin olen kyllä luvannut itselleni matkata noihin treeneihin pyörällä (~7.5 km suuntaansa), joten ihan ilman ulkona tapahtuvaa liikkumista en tule selviämään arkenakaan. Lisäksi viikonloppuisin on raahauduttava ulos molempina päivinä ja ainakin toisena niistä pitäisi juosta. Jos ei nilkka parane, niin tätä ongelmaa ei toki ole...

Yöpöydällä on vähän tungosta.

Tuon yllä olevan kirjoitin viikonloppuna, jolloin vielä kuvittelin olevani flunssan puolesta treenikunnossa viimeistään tänään. Maanantain aikana oma olotilani lähti kuitenkin nousun sijasta laskuun. Öisin hereillä pitävän yskän lisäksi, olenkin sen koommin saanut nauttia silmätulehduksesta sekä kurkkukivusta, joista jälkimmäinen vaivaa onneksi lähinnä vain illasta aamuun. Esikoisellakin nousi yllättäen taas kuume, joten olen sentään saanut sairastaa hyvässä seurassa, kun kummatkin lapset ovat olleet kanssani kotona (l. pelkkää löhöilyähän tämä). Tytöt ovat nyt itseasiassa sairastaneet lähes kolme viikkoa, joskin eivät täysin yhtäjaksoisesti, vaan ollen useita päiviä välissä terveenä. Ehkei siis pidä olettaa, että itse selviää tästä reilussa viikossa, mutta voihan...alkaa pikku hiljaa ”hieman” harmittamaan. Nilkkakin tuntuu vihdoin siltä, että ainakin lihaskuntotreenit voisivat onnistua ja ehkä jopa pyöräily, joten olisi todella kiva jo vähitellen olla terve. Treenaamisen suhteen ei siis juuri nyt tunnu olevan ilonaiheita, mutta onhan tämä tietysti hieman edistänyt opintojen etenemistä; ainakin on aikaa lukea. Flunssan lisäksi on ilmeisesti muuten aivotoiminnassakin häikkää, sillä miehen kysyessä viikonloppuna saunassa istuessamme, josko ensi vuonna osallistuisimme sille Synkän Syysunelman 100 km matkalle, lupasin harkita asiaa (vaikka samalla huljuttelin ämpärissä puolet lyhyemmän matkan seurauksena kipeytynyttä nilkkaani ihmettä toivoen).