Pikkuhiljaa

Viime viikon crossfit-treenit sujuivat hengityselimistön puolesta jo selvästi paremmin ja tämän viikon on kroppa tuntunut jo ihan normaalilta. En tosin edelleenkään saa itsestäni revittyä ihan kaikkea irti eli hieman on vielä jonkinlainen säästömoodi päällä. Epäilen syyksi sitä, että tiedän miltä täysillä tekeminen tuntuu (pahalta) ja pitkä toipilasaika on syönyt myös pään kestävyyttä. Koska treenit tehdään toistaiseksi vielä pienillä painoilla, on hyvällä kestävyyskunnolla pärjännyt tähän asti mukavasti, mikä ehkä osaltaan syö motivaatiota vetää ihan täysillä. Tiedän toki, että tilanne tulee muuttumaan heti, kun aletaan lisäämään painoja.         

Treenien haastavuus on kuitenkin nyt selvästi lisääntynyt ja vastaan on tullut jo monta liikettä, jotka eivät tunnu mahdollisilta vähään aikaan (tai edes muutamaan vuoteen). Tuplanaruhypyt olivat kertakaikkiaan täysin mahdottomia; käsien ja jalkojen kun pitäisi toimia eri tahtiin (no can do). Yllätyin myös kuntopallon teknisestä haastavuudesta (tähän ehkä auttaisi, jos käsissä olisi edes vähän lihaksia) ja siitä, kuinka paljon boxihypyt pelottivat (voisikohan näitä kokeilla jääkiekkoilijan varustuksessa...). Keskiviikkona oli vuorossa käsilläkävelyä, joka taas osoittautui hieman kuviteltua mahdollisemmaksi. Ei siis, että olisin vielä lähelläkään onnistumista (voipi mennä muutamia vuosia), mutta pääsin sentään avustettuna seinää vasten käsilläseisontaan (mitä en todellakaan pitänyt mahdollisena ennen tuntia). MetCon (se kiertoharjoittelu tunnin lopussa) oli nyt ensimmäistä kertaa perusleirin aikana rajatulla ajalla (8 min). Tavoitteena oli tehdä ko. ajassa niin monta kierrosta kuin ehtii. Tämä toimi kohdallani hieman paremmin kuin aikaa vasten tehdyt kiertoharjoittelut. Mikä on sikäli outoa, että juostessa koen nimenomaan helpommaksi ne vedot, joissa matka on fiksattu, kuin ne, joissa juostaan tiettyä aikaa. Nyt sain jopa lisättyä lopussa tempoa, jotta ehdin saada neljännen kierrokseni loppuun ennen ajan kulumista. Lisäksi treenin jälkeen oli jonkin aikaa huilittava polvia vasten. 

Viikko sitten perjantaina menin crossfit-treeneihin ensimmäistä kertaa pyörällä. Tämä tuntui ihan sopivalta combolta, vaikkakin hieman jouduin jännittämään mahdollista kumin puhkeamista koko menomatkan ajan. Perjantain treenit loppuivat kahdeksalta, joten kotona olin joskus yhdeksän maissa. Kotiin päästyäni jatkui tiivis viestittely J:n ja P:n kanssa seuraavan aamun yhteistreenistä. Lopulta sovimme tapaamisen klo 8.40 Olarinkoululle, joka on hieman kauempana (täältä katsottuna) kuin ns. normaali tapaamispaikkamme. Olin jossain omassa utopiassani suunnitellut kulkevani treeniin juosten, mikä olisi normaalillakin tapaamispaikalla tarkoittanut tunnin juoksua yhteistreenin lisäksi, Olari tekisi tähän ainakin noin 20 minuuttia extraa. 1h 20 minuuttia matkoihin ja tunti yhdessä juoksua on loistava suunnitelma silloin, kun haluaa tehdä viikon pitkiksen, mutta jos on menossa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kokeilemaan kestääkö jalka juoksemista, on ehkä ihan hyvä vähän lyhentää suunniteltua juoksuaikaa. Päädyin siis kulkemaan matkan pyörällä. 

Olin perjantai-iltana treenien jälijiltä melkoisen loppu ja kun vielä oli ennen nukkamaan menoa käytävä kaupassa, en millään jaksanut laittaa varusteita aamun treenin valmiiksi. Tämä taas tarkoitti sitä, että olin lauantai-aamuna jo kotoa lähtiessä auttamattomasti myöhässä. Laitoin nopeasti viestiä myöhästymisestäni ja lähdin sitten reippaasti polkemaan. Ilma oli mukavan kostea, joten eipä tullut mieleen, että maa saattaisi olla jäässä. Niinpä muutama sata metriä kotioven jälkeen huomasin yht’äkkiä syleileväni asfalttia. Vasen reisi, kyynärpää ja kämmen ottivat osumaa, mutta melko vähillä selvisin. Kaatuminen tapahtui onnekseni ihan tasaisella, mitä vieläkin ihmettelen, sillä olin tätä ennen ajanut jo yhden mutkan alamäessä, enkä edes huomannut, että olisi ollut liukasta. No, ehkä alamäki oli hiekoitettu...

Matka jatkui keskuspuiston hiekkateille ”hieman” hiljaisempaa vauhtia ja nyt huomasin tien liukkauden takapyörän sutiessa useita kertoja matkan aikana. J ja P olivat onneksi saaneet myöhästymisviestini ja tulivat juosten vastaan loppumatkasta. Yhdessä juoksimme noin tunnin verran keskuspuistossa pääasiassa polkuja pitkin. Aika kului kuin siivillä siinä jutustellessa ja pian J:n olikin jo suunnattava spinning-tunnille. P oli juoksua ennen käynyt uintitreeneissä, joten oma urakka tuntui hieman mitättömältä, vaikka treeniä tulikin yhteensä noin 1 h 50 min. Vasen nilkka kesti treenin ihan hyvin, vaikka pientä arkuutta huomasin juoksuosuuden lopussa. Vähän jäi siksi lenkin jälkeen pelottamaan, että pitkät juoksulenkit on toistaiseksi jätettävä kokonaan ohjelmasta. Mutta kuinka sitten kävikään...     

Viikon viimeisen treenin oli tarkoitus olla pitkä pyöräily, mutta sateinen ilma ja saamaton olo oli yhdistelmä, joka hieman latisti treenimotivaatiota. Lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja suuntasin lenkille. Pyörä jäi kuitenkin kotiin eli vuorossa oli pitkän juoksulenkin yritys. Suunnittelemani reitti oli noin 15 km pitkä, mutta puolenvälin tienoilla oli oikaisumahdollisuus. Lisäksi otin lenkille mukaan matkakorttini siltä varalta, että on pakko keskeyttää ja tulla maitokyydillä kotiin. Lenkki sujui kuitenkin ihan hyvin ja sain juostua kotiin saakka. Aikaa meni muistaakseni melkoisesti eli vauhti oli hiljainen, mutta tulipahan juostua. Tänä viikonloppuna juostua tuli vähän lisää, vaikka pitkis jäikin juoksematta, mutta siitä seuraavassa postauksessa. Nyt lepäilemään.