Lomailua Hetassa (14.4-21.4.2018)

Kevään yksi odotetuimmista kohokohdista oli tänäkin keväänä reissu Hettaan, jonne suuntasimme hiihtämään jo kolmantena vuotena peräkkäin. Matkustus hoitui autojunalla ja majoittumiseen olimme jälleen varanneet mökin Ounaslomasta. Mökille saavuimme joskus lauantaina (14.4.2018) iltapäivällä, ajettuamme ensin Kolarista Muonion (jossa kauppareissu) kautta Hettaan. Kuten olin suunnitellutkin, pidin lepopäivän heti saapumispäivänä. Tämä oli mitä ilmeisimmin hyvä ratkaisu, sillä mies tuli omalta hiihtoreissultaan pienellä vekillä varustettuna (liukasta kuulemma).

Sunnuntaina söimme rauhassa aamupalan ja sitten oli oma vuoroni päästä laduille. Reitin valinta vain tuotti aivan uskomattomia vaikeuksia (yllätys). Hetassa ajetaan jokaisena arkipäivänä ainakin yksi erämaalatu ja perjantaina se oli ollut Onnasvaaran reitti. Kyseinen reitti on 38 kilometrillään myös pisin Hetan erämaaladuista (jos ei yhdensuuntaista reittiä Pallakselle oteta huomioon) ja ainoa, jota en ole hiihtänyt edellisten reissujemme aikana. Niinpä sinne suuntaaminen heti ekana päivänä ei oikein vaikuttanut parhaalta idealta; pelkäsin hyytyväni, tuntematon reitti pelotti ja lisäksi pelkäsin vähän kaikkea (kuten susia ja lumivyöryjä eli realismi katosi jälleen päästä). Sää oli aivan mahtava ja tiesin ainakin kaikkien Pyhäkerolle menevien latujen olevan hyvässä kunnossa, joten päätin hiihdellä lähimaastossa pääasiassa niitä reittejä, joita epäilin etten seuraavina päivinä juuri ehtisi hiihtämään. Hiihtäminen tuntui mukavalta ja viihdyin matkalla lähes 3 tuntia, josta hiihtoon käytin noin 2 h 25 min. Kilometrejä kertyi 28.6 (l. ~5 min/km). Viikon treenimääräksi tuli hiihdon myötä 8 h 20 min, johon olin erittäin tyytyväinen.

Maisemaa ensimmäiseltä Hetan hiihtoreissulta: Pyhäkero (15.4.2018).

Ensimmäisen hiihtoreissun reitti (15.4.2018).

Maanantaina sain viimeisen hiihtovuoron ja miehen palattua omalta lenkiltään, suuntasin Hetan pohjoispuolella sijaitsevalla erämaaladulle, joka myös Pahtajärven reittinä tunnetaan. Tämän reitin hiihdin ensimmäisenä vuotena myötäpäivään ja viime vuonna vastapäivään, joten reitti oli mukavan tuttu. Valitsin jälleen suunnaksi myötäpäivän, koska näin vaarojen (Sissankiselkä ja Paljasselkä) kapuaminen ja ennen kaikkea niiltä laskeminen, jäivät reitin loppuosuudelle. Aurinko paistoi ja lämmitti selkäni lisäksi mukavasti myös latua. Onnistuin jotenkin kapuamaan Paljasselän päälle, mutta alas en päässytkään tukkaputkella hulmuten. Latu oli todella pehmeä, eikä edes pertsanladulla päässyt liukumaan alamäkeen. Niinpä siis hiihdin kiltisti koko matkan aina luontokeskukselle saakka, josta bongasin mieheni ja lapseni sekä miehen serkun perheineen pulkkamäestä. Jäin tietysti hetkeksi turisemaan (mikäs siinä hyvässä seurassa auringon lämmittäessä) ja kerroin miehelle suuntaavani vielä pienelle lisäpätkälle, jos vaan löytäisin reitin Ounasjärven yli. Reitti löytyi, mutta kummasti edellisenä päivänäkin hiihtämäni 4 km pätkä (Ounasjärveltä Pyhäkeron suuntaan) ei tällä kertaa meinannut loppua ollenkaan. Suksi ei luistanut yhtään ja oli työn ja tuskan takana päästä eteenpäin. Mökille saavuttuani gps kertoi minun hiihtäneen 29.4 km noin kolmessa tunnissa ja 11 minuutissa, mikä antaa keskivauhdiksi noin 6’30min/km, vaikka alla oli samat sukset kuin edellisenäkin päivänä. 

Maanantaina hiihtämäni lenkki koostui Pahtajärven reitistä (Ounasjärven pohjoispuolella) sekä lyhyehköstä lisälenkistä (eteläpuolella) (16.4.2018).

Maisemaa Pahtajärven reitiltä (16.4.2018).

Säätietoja tutkailtuamme totesimme tiistain olevan ainoa varmasti sopiva päivä koko poppoon yhteiselle hiihtoreissulle, joten tiistaina heti aamupalan jälkeen pakkasimme reppuun eväitä sekä lämpimiä vaatteita ja suuntasimme kohti noin kuuden kilometrin päässä olevaa Rautujärven laavua. Alunperin olin vähän kaavaillut, että joka kolmas päivä Hetassa olisi lepopäivä, jolloin hiihtäisin maksimissaan 15 km ja pertsaa vapaan sijasta. Lepopäiväksi yhteinen reissu sopi mainiosti, mutta pidin jaloissani vapaan sukset, koska niillä oli helpompi vetää perässä pulkkaa. Etenemistyylimme vaihteli matkan aikana lukemattomia kertoja, mutta pääasiassa sain hiihdellä ilman lisäpainoa. Mies veti Ounaslomasta lainattua hiihtokärryä, jossa kuopus istuskeli koko matkan laavulle. Esikoinen sen sijaan hiihti menomatkan suurimmaksi osaksi ihan itse, tullen vain muutaman kerran hetkiseksi vetämäni pulkan kyytiin. Paluumatkalla kuopuskin kokeili hiihtoa lainasuksilla noin puolen kilometrin verran ja viihtyi sen jälkeen pitkään pulkan kyydissä. Loppumatkalla vaihdettiin miehen kanssa hiihtokärryjen vetäjän roolia, jotta mies olisi voinut helpommin avustaa esikoista jyrkähkön alamäen laskussa (vaaralliseksi laskuksi merkattu). Vaihdossa vain meni sen verran kauan, että esikoinen oli jo ehtinyt laskea kyseisen mäen anopin seurassa, ihan ilman mitään apuja, ennen kuin ehdimme paikalle. Onneksi keli oli edelleen vähän nihkeä, vaikka itse kyllä aurasin koko laskun.  

Koko poppoon yhteiseltä hiihtoreissulta (tiistai 17.4.2018). Kuopus hiihtämässä elämänsä ensimmäistä kertaa.

Keli oli jälleen todella lämmin  keskiviikkona ja niinpä vapaan hiihtäjänä otin suosiolla viimeisen hiihtovuoron, jotta pertsaa hiihtävä anoppini pääsi edes vähän kovemmalle ladulle hiihtämään. En muutenkaan pitänyt kiirettä lähdön kanssa ja lopulta olin liikkeellä vasta neljän maissa. Tämä tosin osoittautui ihan hyväksi ratkaisuksi, sillä viimeisen tunnin aikana suksi jopa ajoittain luisti, kun latu ehti vähän viilentyä. Reitiksi valitsin edellispäivänä ajetun Ullanjärven erämaaladun, jonka olin hiihtänyt ainoastaan kerran aiemmin ja silloinkin koko perheen voimin. Kyseisestä reitistä tuli noin 23 km, joten hiihtelin siihen päälle Ounasjärven jäällä vielä pari kilometria, jotta sain 25 km täyteen. Aikaa hiihtoon meni noin 2h 20 minuuttia, joten nopeus (tai ennemminkin hitaus) oli 5’30 min/km.            

Keskiviikkona hiihtämäni Ullanjärven reitti (18.4.2018). Ounasjärven jälkeen ensimmäinen vastaantulija tuli vastaan parisen kilometriä Pyhäkeron latukahvilan ohitettuani eli noin 18 km kohdalla (hiihdin reittiä myötäpäivään). Rauhassa sai hiihtää.

Auringon pehmittämältä ladulta ei kannata poiketa edes metriä (yritin käydä pissalla), sukset saattavat nimittäin "vähän" upota (tässä kuvassa olen jo saanut sukset hangen alta, mutten ole vielä päässyt ylös ladulta).

Siellä se Pyhäkero taas häämöttää. Samaan aikaan niin lähellä, mutta silti ajallisesti vielä tässä vaiheessa kaukana (Ullanjärven reitiltä 18.4.2018).

Torstaina iski jälleen päättämisenvaikeus, sillä päivän latuna oli reitti Hannukuruun, josta voisi jatkaa vaikka Pallakselle saakka. Edestakainen hiihto ei kuitenkaan houkutellut, koska en todellakaan olisi jaksanut hiihtää Pallakselle (tuskin edes Hannukuruun), saati takaisin. Lisäksi taivaalta tuprutti lunta ja ajatus hiihtämisestä tuntemattomalla reitillä (osuus Pyhäkerolla sijaitsevasta Sammalvaaran risteyksestä eteenpäin) ei yhtään houkutellut. Edellisenä päivänä oli ajettu Sammalvaaran reitti, jonka olen hiihtänyt kahtena edellisenäkin vuonna, mutta tämäkin reitti vähän epäilytti. Ensiksikin sillä on mittaa 31 km ja joka kerta olen ollut ihan loppu viimeisen kymmenen kilometrin aikana. Toisekseen epäilin ladun näkymistä. Lopulta lähdimme matkaan miehen kanssa yhtä aikaa anopin viihdyttäessä lapsia. Mies hiihti pertsaa ja minä vapaata.

Sammalvaaran reitti, jonne suuntasin torstaina 19.4.2018.

Keli oli niin nihkeä, etteivät sukset luistaneet, joten pysyin melkein miehen perässä. Tarkoitus oli, että mies ottaisi alussa hieman etumatkaa ja kävisi Pyhäkeron päällä ja lähtisi sitten ajamaan minua takaa Sammalvaaran reitille. Hiihdettyäni hieman Pyhäkeron latukahvilasta eteenpäin, tuli kuitenkin tuttu mies näkösälle ja totesi, että suksien pohjaan kertyi jäätä, joten hiihdosta ei tullut niillä mitään. Mies oli päättänyt lähteä takaisin mökille suksia vaihtamaan, mikä tarkoitti sitä, että joutuisin hiihtämään koko reitin yksinäni. Sammalvaaran risteyksessä harkitsin vielä kääntyväni takaisin, mutta jatkoin sitten ”urheasti” matkaa. Reitti on siinä mielessä näin myötäpäivään hiihdettäessä motivoiva, että ensimmäiset noin 10 km hiihdetään ylöspäin ja seuraavat 10 alaspäin, loppuosion ollen pitkälti melko tasaista. Niinpä vuorossa olisi pitänyt olla pitkistä pitkin laskettelu alas Pyhäkerolta, mutta ei, suksi ei luistanut mihinkään ja sekin matka piti hiihtää. Jossain vaiheessa Sammalvaara kuitenkin vihdoin tuli eteeni ja hieman sen jälkeen vastaan hiihti ensimmäinen ja ainut vastaantulija sitten Pyhäkeron latukahvilan. Tosin mies tuli vastaan viimeisen viiden kilometrin kohdalla, mikä ilahdutti yllättävän paljon, kuten myös tieto siitä, että mökki oli jo hyvin lähellä. Gps oli miehellä, joten todellinen vauhti lienee (ainakin toivottavasti) hieman nopeampi, mutta reissuun käyttämäni ajan perusteella vauhti oli noin 7 min/km.  

Sammalvaara (19.4.2018).

Tankkaamisen jälkeen Sammalvaaran reitillä hieman ennen saapumistani Rautujärven laavun kohdalle eli jossain noin 25 km kohdalla (19.4.2018). Ilmeestä voinee päätellä, että a) geeli maistui todella hyvälle ja/tai b) olo oli jo "vähän" väsynyt.

Perjantaina olin jo ihan lopussa ja niinpä hiihdin ainoastaan hieman Pyhäkeron latukahvilaa pidemmälle. Onnasvaaran reitti jäi tämän reittivalinnan seurauksena tälläkin lomalla kokematta, mutta lähes neljäkymppiä (mahdollisessa) lumisateessa ja vetopoissa ei oikein houkutellut. Ennen mökille paluuta kävin kuitenkin hoitamassa olennaisen hiihtoloma-aktiviteetin eli syömässä munkin latukahvilassa (nam). Aikaa hiihtoon meni 1h 50 min ja kilometrejä kertyi 17.4 (~6’22 min/km). Näin ollen olin lauantaihin mennessä saanut reissun aikana kasaan 143.9 km, mikä tietysti tarkoitti, että lauantaina ennen Kolariin ajoa oli käytävä hiihtämässä vähintään 6.1 km. Lauantaiaamuna siis kamppeet kiireesti kokoon ja viimeiselle hiihtolenkille, josta keräsin 8.6 km (5’43 min/km). Yhteensä siis 152.4 km koko reissun aikana. Kilometrien kerääminen ei tosin oikeasti ollut loman tarkoitus, mutta pakkohan se oli saada 150 km täyteen, kun huomasin sen olevan niin lähellä. Anoppikin hiihti reippaasti päälle sata kilometriä ja mies kai lähemmäs 200 km.

Tässä kohtaa meinasin kääntyä perjantain hiihtoreissullani, mutta päätin sitten hiihtää sen verran alaspäin, että pääsin valokuvaamaan puiden takana häämöttävää maisemaa (20.4.2018).

Ja tältä se näytti (20.4.2018).

Perjantaisen hiihtoreissun kohokohta (Pyhäkeron latukahvila 20.4.2018).

Reissun ajankohta oli sen verran keväinen, että aurinko tosiaan lämmitti ihanasti useimpina päivinä. Huonompi homma tietysti oli se, että suksetkaan eivät siksi juuri luistaneet, mutta tulipahan sitten hiihdettyä sitäkin tehokkaammin. Treeniä itse kukin taisi saada ihan juuri niin paljon kuin halusi, ehkäpä jopa vähän enemmän. Aika ei toki mennyt pelkästään hiihtäessä, sillä vietimme aikaa myös miehen serkun perheen kanssa, laskimme mäkeä, luimme kirjoja ja ylipäätään nautimme lomasta. Telkkaria tai muita ohjelmia ei taidettu katsoa ollenkaan (paisti lapset vähän ipadia), sillä illat menivät tankatessa ja seuraavan päivän ohjelmaa suunnitellessa. Kaloreita en loman aikana laskenut ja huolimatta hyvästä (joskin ehkä ”hieman” epäterveellisestä) tankkaamisesta, paino oli viisi päivää reissun jälkeen 2 kg vähemmän kuin ennen sitä. Loman kokonaisen (l. jälkimmäisen) viikon saldoksi tulikin yli 10 tuntia treeniä siitäkin huolimatta, että sunnuntai meni kotona löhöillessä. Aivan mahtava reissu kaiken kaikkiaan ja ensi vuonna taas uudestaan.

Päättämättömyyden seurauksia

Palautumisen ja siten myös kehittymisen kannalta olisi hyvä, että viikkojen sisällä olisi tarpeeksi aikaa palautua ja toisaalta, etteivät kaikki viikot olisi kokonaisuudessaan kuormittavia. Ensimmäisen kohdan hoidan mielestäni ihan mallikelpoisesti eli viikoissani on lähes aina vähintään kaksi treenitöntä päivää. Pyrin myös siihen, että treenittömät päivät olisivat todellakin lepopäiviä, joten ainakaan joka kerta en tee suursiivousta tai ylipitkää työ/opiskelupäivää kyseisenä päivänä. Hieman kinkkisempi on tällä hetkellä tuo viikkojen kuormittavuuden vaihtelevuus; se on ollut täysin suunnittelematonta sitten syksyisen maratonille valmistautumisen. Toissaviikolla olin tilanteessa, jossa takana oli ainakin kaksi melko tehokasta viikkoa ja edessä viikko, jonka lopussa matkustimme Hettaan hiihtämään reiluksi viikoksi. En halunnut ottaa Hettaan mukaan juoksulenkkareita, koska ensimmäisestä reissusta (kahden vuoden takaa) viisastuneena, en uskonut suuntaavani yhtenäkään päivänä latujen sijasta juoksemaan. Tämä taas tarkoitti sitä, että juoksuun oli tulossa viikon mittainen tauko, joten ainakin edeltävällä viikolla (sillä jolla matkustimme Hettaan) oli tärkeää saada hyviä juoksutreenejä tehtyä. Kevyt viikko Hetassakaan ei oikein kuulostanut todennäköiseltä. Oli toki oletettavissa, että tekisin hiihdot peruskestävyslenkkeinä, mutta kuormitusta tulisi lenkkien tiheydestä ja pituudesta. Päädyin lopulta samaan tulokseen kuin tässä viime aikoina on muutenkin tullut päädyttyä eli en mihinkään ratkaisuun ja lähdin taas ”soitellen sotaan”. 

Reissuunlähtöviikolla (toissaviikko) halusin juosta ainakin kaksi tavoitteellista lenkkiä sekä käydä crossfitissa 3-4 kertaa. Torstaisin ei ole normaaleja wodeja ollenkaan ja maanantaille olin sopinut yhteislenkin J:n kanssa, joten jäljelle jäivät crossfitin osalta tiistai, keskiviikko ja perjantai. J:n kanssa aioimme juosta tasavauhtisen reippaan, mutta sen lisäksi halusin viikkoon vielä yhden tavoitteellisen juoksulenkin. Torstaihin lenkki olisi mahtanut hyvin, mutta tämä olisi tarkoittanut viiden päivän treeniputkea, joka ei oikein hoututellut. Yöjunamme lähti kohti Kolaria perjantai-iltana, joten perjantainen wod oli mentävä tekemään lounasaikaan. Totesin ehtiväni, jos ei nyt hyvin, niin ainakin pienellä säädöllä, juoksemaan lyhyen intervallitreenin ennen tuota perjantain wodia. Olin suunnitellut lepääväni koko lauantain, koska tiesin kokemuksesta, ettei treenaaminen pitkän matkustamisen jälkeen houkuttele, joten rankahko treenaaminen perjantaina palkittaisiin kyllä levolla. 

Kuvituskuvana maisemaa Hetan reissulta (16.4.2018).

Maanantaina juoksimme siis J:n kanssa tv-reipasta. Sellainen pieni virhearviointi tuli tehtyä, että puin päälleni kerrastonpaidan sekä takin ja pitkät trikoot. Ylllättävä helleaalto iski Suomeen ja koko lenkin ajan oli tukalan kuuma, vaikka riisuinkin takkini ja käärin hihojani. Koko lenkin pituudeksi tuli 14.1 km (1 h 26 min), josta reippaan osuus oli 10.2 km. Reippaalla pätkällä vauhti oli 5’35 min/km eli melko lailla sama kuin aiemminkin tämän kevään aikana (ihmeitä odotellessa...). Tiistaina porhalsin pyörällä salille tekemään wodin, keskiviikkona tein jälleen wodin, mutta pyörä jäi kotiin. Torstaina huilailin eli nautiskelin lepopäivästä ja yritin psyykata itseäni perjantaita varten. Sain perjantaina hyvissä ajoin työt ja opinnot siihen pisteeseen, että saatoin rauhassa lähteä viikoksi hiihtolomareissulle (muutama pieni homma kulki mukana Hettaan). Pakkaaminenkin oli sen verran mukavalla mallilla, että uskalsin irrottautua ajoissa kotoa saapuakseni salin parkkipaikalle reilu tuntia ennen lounaswodin alkua. Parkkiksella tarkistin vielä juoksuun käytettävissä olevan ajan ja sitten pistin juoksuksi.

Hölkkäilin alkuun noin vartin, jonka aikana tein myös muutamia polvennostoja yms. valmistavia liikkeitä, ja lisäksi venyttelin viitisen minuuttia. Vetoharjoitukseksi olin valinnut yhden suosikeistani Runner’s High:n juoksukoulun ajoilta. Siinä juostaan aina edellistä vetoa minuutin lyhyempi veto, ensimmäisen vedon kestäessä 5 minuuttia ja viimeisen 1 minuutin. Palautukseksi juostaan rauhallisesti aina edeltävän vedon keston pituinen aika (l. 5 minuutin vetoa seuraa 5 minuutin hölkkäpalautus). Tällä kertaa tavoitteenani oli juosta jokainen veto mahdollisimman kovilla tehoilla, jolloin oletusarvona on, että vauhti kasvaa vetojen edetessä. Muistan ensimmäisen vedon aikana noin 2.5 minuutin kohdalla intoilleeni siitä, että seuraavassa vedossa tuolloin on juostava enää 1.5 minuuttia. Eihän se sitten ihan niin mennytkään. Kummasti sitä joka kerta katseli kelloa aina noin puolessa välissä kyseistä vetoa, oli se veto kuinka lyhyt tahansa. Niinpä kahden minuutin vetokaan ei tuntunut loppuvan tarpeeksi ajoissa. Juoksu tuntui kuitenkin ihanan lennokkaalta, vaikka rankkaa olikin. Vauhdit kasvoivat vetojen edetessä (4’36; 4’30; 4’36; 4’20; 3’49 min/km) lukuunottamatta kolmatta vetoa (l. 3 min veto), joka osui pahiten ylämäkeen. Viimeisin veto (l. 1 min veto) osui lähes kokonaan alamäkeen, mikä selittänee siinä olleen vauhdin huomattavan eron edelliseen nähden. Vetojen jälkeen hölköttelin vielä noin kymmenisen minuuttia ja suuntasin sitten auton kautta salin pukuhuoneeseen vaihtamaan kuivia treenivaatteita ylle. Wodin metcon-osuudessakin oli juoksua (400 m per kierros, yhteensä 3 kierrosta), joka ei sitten sujunutkaan kovin lennokkaasti, mutta hyvän treenin kyllä sain. 

   

Tämä myöskin Hetasta, joskin eri päivältä (17.4.2018).

Illalla suuntasimme Pasilaan, josta yöjunamme lähti puksuttamaan kohti Kolaria. Junassa oli aikaa pohdiskella jälleen kevään ja kesän kilpailusuunnitelmia. Sain mukavan shokin huomattuani, että kaavailemani Helsinki Half Marathon starttaa jo klo 8.45!!! Ennätyksen jahtaaminen ilman aamupalaa tai vaihtoehtoisesti refluksioireilla varustettuna ei oikein kuulosta optimaaliselta. Toisaalta se on ainoa puolimaraton, joka juostaan tarpeeksi kaukana tästä päivästä, muttei liian myöhään kesällä. Nyt on entistä vaikeampi päättää mitään puolikkaan suhteen. Ehkä lähden kokeilemaan tuohon Helsinki Half Marathoniin, mihin rahkeet riittävät sillä hetkellä (ja siihen aikaan aamusta) ja kokeilen sitä 1.45:00 alitusta joskus syksyllä...Junassa en siis päässyt mihinkään lopputulokseen, mutta perille onneksi pääsimme. Lauantaina pidin suunnitellusti lepopäivän ja sunnuntaina hiihdin reilut pari tuntia, mutta hiihdoista ja Hetan reissusta lisää seuraavassa postauksessa. Tällä hetkellä on menossa se Hetan reissun jälkeinen viikko, enkä oikein vieläkään tiedä, miten tekisin tästä lepoviikon. Nyt on vasta keskiviikko, joten ehkäpä saan edes tämän asian päätettyä melkein ajoissa. Ainakin tänään on lepopäivä.