Kisaraportti: Synkkä Syysunelma 2017

Synkän Syysunelman seuraukset olivat kohdallani, no, synkkiä, mutta palataan siihen myöhempänä ja mennään nyt takaisin eiliseen päivään. Perjantai-aamu meni rauhallisesti eli pötkötimme pitkään sängyssä, söimme aamupalaa rauhassa ja lueskelimme kilpailun ohjeita hymyssä suin (Tässä esimerkiksi ote Ratamestarin ennakkopaloista: "Sipilän hallitukselle vaan terveisiä, että ei ole vieläkään näemmä saatu tuota mielenterveyshoitopuolta tarpeeksi resursoitua, kun näitä kiinnostuneita vaan riittää vuosi toisensa jälkeen, vaikka parhaamme on yritetty…". Lähde: http://synkkis2017.blogspot.fi/). Jossain välissä mies kävi ostamassa rautakaupasta tarvikkeet juoksuköyteen ja näperteli sen kokoon, minä kävin tekemässä viime hetken hankinnat kaupasta eli ostamassa patukoita, sipsejä, cokista jne. Lounaaksi söimme tällä kertaa tonnikalapastaa ja sen jälkeen kävimme tunnin päiväunille lasten kanssa. Herättyämme pakkasimme tavaramme eli meidän kisakamamme ja lapsille tarvikkeet viikonloppua varten. Neljältä starttasimme auton kohti Kuusankoskea (jossa mummula) ja tunti siitä pysähdyimme napataksemme huoltsikalta paninit meille sekä lapsille välipalaa. Perillä purimme lasten tavarat autosta ja täytimme juomapussit valmiiksi, sitten jatkoimme kaksin kohti Asikkalaa. Kisakeskuksessa säädimme viimeiset varustukset, ravasimme vessassa (ainakin minä) ja odotimme innokkaina lähtöä. Lähdön tapahduttua säntäsimme matkaan; mies vapaa-ehtoisesti, minä puoliksi pakotettuna (vetoköyden perässä roikkuen).

Upo-uusi vetoköytemme.

Ensimmäistä rastia lähestyimme oman sarjamme letkan kärjessä. Lyhyen rastiympyrässä pyörimisen jälkeen mies löysi rastin ja repäisi rastilla olevasta kirjasta joukkueemme numeroa vastaavan kirjansivun irti. Minä siirsin sivun taskussani olevaan minigrip-pussiin ja sitten lähdimme vähin äänin rastilta kohti seuraavaa. Onnistuimme toimimaan sen verran huomaamattomasti, etteivät muut joukkueet huomanneet meidän löytäneen rastia ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa hyvän etumatkan turvin. Kivutessamme ryteikköistä mäkeä kohti toista rastia totesin ääneen kuinka mahtavalta tuntui olla liikkeessä, ympärillä vallitseva pimeys toi hetkeen vielä jonkinlaista juhlantuntua. Toisen rastin lähistöllä teimme pientä kiertoa ja niinpä takaa-ajajat saavuttivat meidät, mutta pääsimme kuitenkin rastilta ensimmäisinä jatkamaan matkaa. Jalka nousi meillä kummallakin vielä mukavasti, joten etenimme hyvää vauhtia. Kolmannella rastipisteellä oli jo muiden sarjojen joukkueita rastia etsimässä. Joku muu löysikin rastin ja huikkasi siitä kovaan ääneen (ilmeisesti parilleen), jolloin me ja ”muutama” muu ryntäsimme rastille hakemaan omia sivujamme. 

Vasemmalla kiemuramme rastilla 2 ja oikealla rastilla 3. Kolmannen rastin rastimääritteen "Jyrkänne. Puussa alimman mahdollisen jyrkänteeksi tunnistettavan" alin jyrkänne osoittautui hieman vaikeasti tulkittavaksi, kuten kuvasta näkyy.

Neljännellä rastivälillä jouduimme hetkeksi pysähtymään, koska miehen reppu oli auennut lähes kokonaan ja jatkoimmekin sitten kohti edessä olevaa turvesuon rastia toisen joukkueen kanssa lähes rintarinnan. Turvesuolla katselin miehen juuri ylittämää ojaa sillä silmällä, että siinä on ehkä polveen asti vettä, joten voin hyvin astua ojan kautta toiselle puolelle. Hypätä en uskaltanut, koska oja oli sen verran leveä. Lisäksi jalkapohjiani oli jo alkanut särkeä, eikä hyppy ja siitä seuraava tärähdys yhtään houkutellut. Arvioni meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä upposin ojaan vyötäröä myöten. Mies ei edes heti tajunnut tilannetta ja jouduin huutamaan perään, että ymmärsi tulla nostamaan minua sieltä ylös. Rasti löytyi pian, mutta suunniteltu reitti seuraavalle rastille vesittyi hieman, sillä reitille ilmestyi niin leveä oja, että sen ylitys olisi vaatinut uimista. Niinpä kiersimme takaisin samaa tietä kuin olimme tulleet ja jatkoimme sitten kohti viidettä rastia, joka olikin sopivasti uimarasti. Vaikka etenimme juosten, huomasin palelevani reisistä ja mieliala alkoi synkistymään. Repussa odottivat vaihtovaatteet vaihdettavaksi uinnin jälkeen, mutta koska olin suunnitellut uivani ilman housuja, ei mukana ollut uusia housuja vaihdettavaksi. Niinpä uinnin jälkeen olisi puettava märät trikoot päälle (houkuttelevaa). 

Kuvassa neljännen rastin turvesuo ja oja, jossa sain viilennellä kipeitä jalkojani (valitettavasti kahdesti).

Perillä riisuin päältäni trikoot, takin, t-paidan, kengät ja hanskat, mutta jätin trikoiden alla olleet puolipitkät trikoot sekä kerraston paidan päälle uinnin ajaksi. Laiturilla nappasin äkkiä pelastusliivit päälle ja sitten edellisen perässä veteen, muutama veto ja portaita pitkin kiireesti ylös. Uintipätkä oli ihanan lyhyt ja sinäänsä tehtävänä helppo. Sen sijaan liivin pois saaminen kohmeisin sormin osoittautui liian haastavaksi ja niinpä joku liiviä odottamassa ollut mies avasi klipsut liivistäni ja liivien vaihdettua ”omistajaa” suuntasin vaatteita vaihtamaan. Vaatteiden vaihto siinä ulkosalla muiden nakuillessa vieressä onnistui ihan hyvin siihen saakka, kunnes tuli aika vetää ne märät trikoot kuivien trikooshortsien päälle; en millään olisi halunnut. Lopulta olin niin jäässä (mutta trikoot jalassa), että vedin repusta vielä kevyttoppatakin päälleni ja siirryimme makkaranpaistopaikalle keräämään lämpöjä. Miehen syötyä valmiiksi paistetun makkaran (mahtava palvelu!) jatkoimme matkaa. 

Reittimme uimarastille (Rasti 5) ja sieltä rastille 6. Kuvassa näkyvissä myös sakkorasti (SR), jolle olisimme joutuneet, jos olisimme jättäneet uinnin väliin (enpä usko, että kukaan jätti).

Meillä vierähti vaihdossa huomattavasti tavoitettamme pidempi aika, ihan siitä syystä, etten kyennyt jatkamaan matkaa ennen kuin sain hetken lämmitellä. Niinpä lähdimme takaa-ajajina kohti kuudetta rastia. Matkaa oli gps:n mukaan kertynyt noin 20 km ja jalkapohjani oireilivat pahasti, joten vauhtimme hiljeni ja ainakin yksi joukkue juoksi kevyesti ohitsemme. Kevyttoppatakki onneksi hoiti tehtävänsä ja sain sentään lämmöt takaisin päälle, joten löydettyämme rastin riisuin takin, vaikka olin sitä pukiessa ollut varma etten luovu siitä koko loppumatkan aikana. Kun takki oli taas repussani, jatkoimme matkaa ja yritin keskittyä ajattelemaan kilometrien kulumista jalkojen säryn sijaan. Seitsemännelle rastille mies hoksasi oikaista niin, että saavutimme joitakin edellämme olevia joukkueita. Muistan kuinka rastin jälkeen lähdimme laskeutumaan mäen päältä ja pelkäsin, että jalat pettävät alta kivun takia, sen verran jyrkkä oli mäki. Kahdeksatta rastia järven rannalta olikin sitten etsimässä jo iso joukko ihmisiä ja vain muutama heistä hoksasi ennen miestäni, että olimme kääntyneet polulle, jota ei ollutkaan kartassa. Pienen haahuilun jälkeen mies huomasi tämän ja niinpä jatkoimme vähin ääni kohti oikeaa polkua. Rasti löytyi sillanrakenteista, kuten kuuluikin ja kohti yhdeksättä rastia jatkoimme, kun olimme olleet liikenteessä noin 4 h 50 min ja kulkeneet noin 31 km matkan. 

Kuvassa rasti numero 7 ja miehen tekemä loistava oikaisu tieltä hiekkakuopan pohjoispuolen läpi rastille (säästyimme sen ansiosta melkoiselta kiipeämiseltä).

Pian saavuimme maatilan läpi kulkevalla tiellä maatilan kohdalle ja kuulimme maatilan isännän huutavan meille. Kartan mukaan tie kulki tilan läpi, mutta olimmekin heidän pihapiirissään. Pyytelimme kovasti anteeksi ja lähdimme etsimään kiertotietä. Ystävällinen isäntä kehotti meitä jatkamaan matkaamme talon vieritse, mutta koska pihapiirien läpi kulkeminen on kisassa kielletty, emme näin kehdanneet tehdä. Saimme kuitenkin neuvot, joiden avulla löysimme uuden reitin seuraavalle tieosuudelle. Tätä varten jouduimme alittamaan muutaman sähköaidan ryömien ja tunkeutumaan (jälleen kerran) ryteikön läpi, mutta se tietysti kuuluu asiaan.  

Kuvassa reittikiemuramme sekä rastin 8 tienoilla että maatilan ympäristössä.

Siitä huolimatta, että jalkapohjieni lisäksi myös vasemman jalan nilkkani oli tässä vaiheessa todella kipeä, etenimme reipasta vauhtia tai ainakin pysyimme muiden joukkueiden kanssa suht samassa vauhdissa. Teimme pienen mutkan rastille yhdeksän, mutta olimme kuitenkin melko samassa rykelmässä muiden joukkueiden kanssa jatkamassa matkaa kohti kymmenettä rastia. Tämä rastiväli oli lyhyt ja käsitti oikeastaan vaan pitkähkön suopätkän ja lyhyen metsäautotiejuoksun. Suolla etenimme kävellen, ryteikköistä kun oli (kumma) ja menomme oli todella hidasta. Vetoköysi oli ihan kireänä, mutta jouduin huutamaan miehelle, että hidastaa vauhtia, sillä en vain kyennyt askeltamaan nopeammin. Vasemman jalan astuminen maahan, etenkin jos siihen joutui varaamaan enemmän painoa esim. yllättävän kuopan takia, tuntui helvetilliseltä. Jotenkin kuitenkin selvisimme suon yli ja tielläkin taisimme suurimman osan matkasta juosta, vaikka tässä vaiheessa jo ajoittain kävelimmekin jalkani takia myös tiepätkillä.

Kymmenes rastiväli eli suon ylitys.

Kymmenennen rastin löydettyämme olimme kulkeneet noin 38 km ja aikaa oli kulunut kuusi tuntia. Olimme jo harkinneet keskeyttämistä, mutta rasteja oli jäljellä enää vain 2 ja tuntui hirveältä (joskin myös houkuttelevalta) ajatukselta jättää kisa kesken tässä vaiheessa. En jaksanut enää välittää yhtään muiden joukkueiden sijainneista ja tavoiteaikamme (8 h) menetti myös merkityksensä; yritin keskittää kaikki henkiset voimani siihen, että selviäisin loppumatkasta.

Yhdestoista rasti sijaitsi melko pitkän matkan päässä kymmenennestä ja sitä kohti mentäessä mentiin yhä poispäin maalista, joten se tuntui henkisesti todella haastavalta. Jokainen juoksuaskel aiheutti vihlontaa vasemmassa nilkassa ja kipu oli niin kova, että olisin halunnut huutaa (ja välillä kyllä taisinkin) ja itkeä (lähellä oli). Olin laittanut jalkaani vanhat Inovin Mudclawit, vaikka tiesin etukäteen, että suurin osa matkasta taitetaan jonkinlaisia teitä pitkin. Mudclawit ovat ihan huippuhyvät kunnon maastossa eli pehmeällä alustalla, mutta ohuet pohjat tekevät kovalla alustalla juoksemisesta kamalaa. Koska jalkapohjani olivat jo valmiiksi arat, ei ollut kovin fiksu ratkaisu laittaa kisaan kenkiä, jotka eivät vaimenna iskutusta ollenkaan. Veikkaan, että nilkkani kipeytyi kokonaan siksi, että olen jossain vaiheessa alkanut välttelemään vasemmalla jalalle astumista jalkapohjien arkuuden takia ja nilkka on näin joutunut huonoon asentoon. Joka tapauksessa vasen jalka oli niin kipeä (jalkapohjan ja nilkan lisäksi myös polvi oli alkanut aristamaan), että etenin pääasiassa oikean jalan varassa; vasenta jalkaa nostin aina oikean viereen ja oikeaa työnsin reippaasti eteenpäin. Kävelimme myös mielestäni paljon ja jokaisen kävelypätkän jälkeen oli aina entistä hankalampaa palata juoksuun. Oletin, että jossain vaiheessa en enää pysty juoksemaan ollenkaan, mutta yritin juosta aina, kun vain sain psyykattua itseäni tarpeeksi. Ylämäet osoittautuivat helpoimmiksi juostaviksi ja siksi välillä hieman nurinkurisesti kävelimme alamäkiä ja juoksimme ylämäkiä. En kokenut missään vaiheessa väsymystä kunnon puolesta, toki voi olla, että jos ei kipu olisi vienyt kaikkea huomiotani, asia olisi ollut toisin. 

Kuvassa reittimme rasteille 10, 11 ja 12 sekä maaliin eli noin 15 km verran matkaa tai vaihtoehtoisesti 2h 23 min aikaa (linkaten).

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saavuimme yhdennentoista rastipisteen läheisyyteen ja pienen hetken jälkeen mies bongasi rastipisteen eli huussiin pöheikön keskeltä. Yllätyksekseni paikalla oli todella monta muutakin joukkuetta, vaikka olin ollut varma, että etenemme huomattavasti muita hitaammin kävelyjemme takia. Pohdimme yhdessä reittivalintaa seuraavalle rastille, sillä halusimme valita reitin, joka olisi paras jalkani kannalta. Valitsimme toisiksi lyhyimmän reitin, jossa metsäpätkää oli vähemmän, kuin lyhyimmässä vaihtoehdossa. Olimme kuitenkin jo hetken päästä kääntyä takaisin, sillä edessä oli jälleen kerran vähän turhan leveä oja. Onneksi huomasimme yhden kanssamme usein samoihin aikoihin rasteilla olleen joukkueen jatkavan sitkeästi suunnittelemaamme suuntaan ja pian mies huomasi syynkin: ojan yli meni silta. Sinne siis ja kohti viimeistä rastia, jonne matkaa oli viiden kilometrin verran. Pakotin itseni juoksemaan ja mies koetti helpottaa matkantekoa kertomalla matkan etenemisestä (”kohta mutka oikealle ja sen jälkeen lyhyt pätkä suoraa, josta...”), jottei matka olisi tuntunut niin pitkältä. Rastipiste löytyi nopeasti ja taaskaan emme olleet paikalla yksin eli jotenkin kummasti pysyimme muiden joukkueiden kannoilla hitaasta etenemistavastamme huolimatta. 

Rastilta mies teki pienen reitinvalintavirheen ja jäimme vähän lisää edellämme oleville joukkueille, mutta sijoituksemme kannalta sillä ei ollut merkitystä. Vaikka olisimme olleet ihan jonkun joukkueen kannoilla (nyt emme nähneet ketään heti edellämme), en olisi kyennyt juoksemaan yhtään kovempaa, oli todella ison päänsisäisen kamppailun tulosta, että ylipäätään juoksin. Maaliin oli kilometrejä jäljellä jälleen viisi kappaletta ja ne taisimme edetä juosten. Mies sanoitti matkantekoa koko loppumatkan ja minä keskityin laittamaan jalkoja eteenpäin ja haaveilemaan siitä hetkestä jolloin saan istua. Lopulta olimme maalissa ajassa 8 h 23 min (plus joitakin sekunteja) ja takana oli 53 km taivallusta öisessä luonnossa. 

Reittimme kokonaisuudessaan.

Maalissa luovutin minigrip-pussissa olleet kirjan sivut järjestäjille ja sitten etsin itselleni tuolin, jolle istua. Joku kanssakilpailija kehotti sammuttamaan lampun (sisällä kun olimme) mistä huomasin, etten ollut ihan täysin tolkuissani, vaikken väsymystä aiemmin ollut huomannutkaan. Hetken huilittuani lähdin suunnistamaan alakerrassa olevaa saunaa kohti ja kiittelin mielessäni rakennuksen sisustajaa, joka oli virittänyt porraskaiteeksi köyden, josta roikkuen oli mahdollista hoiperrella alaspäin. Saunottuani palasin linkaten yläkertaan ja söin järjestäjien tarjoamaa jauhelihakeittoa leivän kera (nam). Myös edellisenä päivänä hankkimani cokis maistui taivaalliselta ja oli mukavaa hetken rentoutua samalla kun katseli muiden joukkuiden suorituksia live-screeniltä. Oman sarjamme lisäksi maastossa oli joukkueita 100 km ja 160 km sarjoissa, osa juosten ja osa pyörillä, joten katsottavaa riitti. 

Kilpailusta saatu ämpäri pääsi hyötykäyttöön heti lauantai-iltana.

Joskus aamuseitsemän aikaan lähdimme ajamaan takaisin Kuusankoskelle. Mies ajoi ensimmäisen puolituntisen, jonka jälkeen pysähdyimme vaihtaaksemme kuskia. Hereillä pysyminen oli todella vaikeaa, vaikka pyrimme auttamaan toisiamme juttelemalla mitä ikinä mieleen tuli, syömällä ja välillä läpsimällä itseämme (tai toisiamme) poskille. Toisen puolituntisen jälkeen oli taas vaihdettava kuskia mikä sekin tuntui vaikealta, koska oli kinkattava auton toiselle puolelle, mutten millään vaan jaksanut enää ajaa. Onneksi tämän jälkeen matkaa oli jäljellä reilun vartin verran, jonka jälkeen laahustimme mummulaan kantamuksinemme. Lapset olivat yhä nukuksissa, mutta heräilivät siinä jutustellessamme mummun kanssa. Pienten halien jälkeen painuimme nukkumaan ja ainakin minä nukahdin saman tien. 

Muutaman tunnin unien jälkeen heräsin kamalaan nälkään. Onneksi mummulla oli ruoka valmiina, joten ei tarvinnut tyytyä eineksiin tai ruveta laittamaan ruokaa (en ehkä olisi kyennyt). Koko lauantain oli jatkuvasti nälkä mikä ei tietysti ollut kovin suuri ihme. Reissun aikana söin yhteensä kaksi geeliä (joista toisen juuri ennen lähtöä), yhden ”snickersin” (k-kaupan versio) ja yhden myslipatukan sekä reilun desin verran kanakuppikeittoa. Kisan aikana en huomannut energiavajetta mikä osin ehkä oli harhaa, mutta osin seurausta siitä, että olimme perjantain aikana kuitenkin syöneet kaksi kunnon ateriaa. Juomapussissa oli kisan jälkeen vielä noin litran verran mehua jäljellä eli juoda olisi pitänyt hieman enemmän, etenkin kun repussa oli ihan kiitettävästi painoa jo muutenkin (ensin kuivat vaihtovaatteet ja uinnin jälkeen märät sekä lampun akku, kevyttoppatakki ja muutama patukka). Miehellä oli omassa repussaan lisäksi ainakin ensiapupakkaus ja avaruuslakana, joita onneksi emme kuitenkaan tarvinneet.  

Vasemman jalan lievä turvotus ja "mustelma". Ei ehkä varpaiden yms likaisuudesta uskoisi, mutta olin tässä vaiheessa käynyt jo kahdesti suihkussa.

Takaisin siihen synkkyyteen. Vasen jalka, nilkka ennen kaikkea, on yhä näin sunnuntaina todella arka eikä sille pysty juuri varaamaan painoa. Ensin en huomannut jalassa ulkoisesti mitään merkkejä vahingosta, mutta tarkempi syynäys paljasti, että vasen nilkka on sisäsyrjästä hieman turvonnut ja jonkinlaista mustelmaa on myös havaittavissa. Panadolista ei ainakaan ole särkyä helpottamaan ja kipu tuntuu, vaikkei jalalla mitään tekisikään. Jos olisin 20 km kohdalla tiennyt missä kunnossa jalka on kisan jälkeen, olisinkohan silti jatkanut? Järki sanoo, ettei olisi pitänyt, mutta en tiedä olisinko kyennyt keskeyttämään edes noin varhaisessa vaiheessa, tuskin. Oma syy omaan kurjuuteen, joten nyt vaan nurisematta eteenpäin (johan sitä tein yhden vuorokauden sekä tämän tekstin verran eli enemmän kuin tarpeeksi). Ei auta kuin toivoa, että jalka on, jos ei nyt juoksu-, niin ainakin treenikunnossa (pyörä tai lihaskunto) muutaman päivän kuluttua. Sitäpaitsi onhan tässä syytä tyytyväisyyteenkin, sillä lihakset tuntuvat kaikki olevan hyvissä voimissa eivätkä pohkeetkaan ole enää pumpissa (panadolilla ei varmaan ole asian kanssa mitään tekemistä...). Lisäksi on todettava, että on tuo oma mies vaan taitava suunnistamaan (selvisimme melko vähillä koukeroilla) ja omaa onnekseni myös hyvät hermot (jaksoi kannustaa jatkuvasta uikutuksestani huolimatta). 

Kohti Synkkää Syysunelmaa

Viime viikonloppu vietettiin Kuusankoskella lasten mummun luona rentoutuen. Lauantaina pääsimme pitkästä aikaa mieheni kanssa yhdessä lenkille (kiitos mummun, joka toimi lastenvahtina). Päätimme juosta Korialle ja takaisin latupohjaa pitkin, joten edessä oli noin kahden tunnin lenkki. Korian reitti on todella tasainen, mutta alusta vaihtelee asfaltista miellyttävään hiekkapohjaan ja kivikosta pehmeään santaan. Koska vetoköysi on teillä tietämättömillä, piti vähän soveltaa, jotta kummallakaan ei menisi hermot yhdessä juoksemiseen. Otin henkilökohtaiseksi tavoitteeksi jaksaa vähintään PK2:lla ja mielellään jopa vauhtikestävyysalueella eli toisin sanoen samoilla tehoilla kuin maratoninkin, jos yhtään olo sen sallii. Tällöin mieheni voisi (ainakin toivottavasti) juosta kevyesti, mutta kuitenkin juosta (vs. kävellä/kävellä takaperin). 

Heti alkumatkasta alkoi jälleen naurattamaan meidän täysin eritahtiset askeleemme. Päätinkin siksi kokeilla hetken ajan miltä tuntuu juosta samaan tahtiin mieheni kanssa; melkein kuin olisi loikkatreeniä tehnyt. Omat tikittävät askeleeni eivät myöskään olleet miehelleni kovin mieluisia, joten pysyimme lesteissämme. Reippaahkon vauhdin (~5’35 min/km) ylläpito tuntui kohtuullisen helpolta, etenkin, kun se miehenikin mielestä oli ihan sopiva. Korialle saavuttuamme lähdimme kiertämään paikallista kuntopolkua, jossa pääsimme kiipeämään lenkin ainokaista mäkeä ylös. Tosin tämä mäki piti kiivetä myös paluumatkalla (eli muutaman sadan metrin jälkeen) toisesta suunnasta, mutta pakko todeta reitti ehkä tasaisimmaksi koskaan juoksemakseni. Kilometrejä oli tässä vaiheessa reilut 10 ja jalkapohjien kipu alkoi voimistua, mutta juoksu tuntui yhä rennolta. Muutaman kilometrin jälkeen kokeilin nostaa vauhtia ja sekin tuntui ihan hyvältä, joten jatkoimme tällä reippaammalla vauhdilla (~5’16 min/km). Vaikka olin jo selvästi omalla vauhtikestävyysalueellani (enkä suinkaan ihan sen alalaidalla), pystyin pitämään vauhtia yllä melko kevyesti. Tätä tosin helpotti kovasti se, kun mieheni totesi joutuvansa juoksemaan normaalia peruskestävyyslenkkiään reippaammin. Suunnittelin mielessäni juoksevani näin kunnes mittarissa on 21.1 km (l. puolimaratonin verran), mutta kun mies 20 km kohdalla ehdotti, että hidastaisimme jo, jotta ehtisimme palauttelemaan, oli todella helppo tiputtaa vauhtia (kumma). Viimeinen 1.1 km hölkkäiltiinkin sitten kevyesti, mutta puolimaraton taittui silti alle kahden tunnin (1 h 58 min eli keskivauhti 5’35 min/km); fiilis oli aika mahtava.   

Lihaskuntotreenit olivat edessä sunnuntaina, joskin vedin ne taas kevyellä linjalla eli juoksulenkin päälle hieman loikkia, kyykkyhyppyjä, punnerruksia, vatsoja ja alaselkää. Lenkillä viihdyin 55 minuuttia ja lihaskuntoon käytin noin puoli tuntia. Ohjelmassa lihaskuntoa taisi olla kahtena päivänä viikossa ja jos tarkkoja ollaan niin tämähän tuli täyteen, sillä itseasiassa tein vähän keskivartalon liikkeitä myös maanantaina juoksemani hölkän jälkeen. Pikkaisen alkaa salitreenit kyllä jo pelottamaan, sillä on varmaan aika todennäköistä, etten sellaisten jälkeen kykene liikkumaan muutamaan päivään. No, onneksi niitä ei nyt hetkeen ole edessä ja crossfitin alkuunkin on vielä muutama viikko.      

Kuva 1. Synkkään Syysunelmaan valmistautumista eli reitin hahmottelua kartalle

Tämän viikon on tarkoitus olla kevyt viikko (jos edellisestä tosin voi enää keventää...). Tyttöjen hoitopäivien ajan on ollut ohjelmaa (töitä tai opintoja) joka päivä maanantaista keskiviikkoon, joten treenimahdollisuudet ovat jääneet iltoihin. Alkuviikkoon olin suunnitellut pitkähköä pyörälenkkiä, mutta maanantai hurahti ohi ja tiistaikin pyörätreenien osalta. Oli lähellä etteivät treenit jääneet tiistaina(kin) kokonaan välistä, mutta onnekseni ystäväni H innostui lähtemään kanssani portaita kipuamaan. Vatvoimme pitkään miten portaille menisimme, mutta Kirkkojärven tulviminen (lyhyin juoksureitti poissa käytöstä) ja lamppujen akkujen tyhjyys (ei voinut pyöräillä) ratkaisivat asian lopulta autoilun voitoksi. Tavoitteenani on, että lähtisin treenaamaan aina omin voimin (l. autolla ajelut minimiin), joten jatkossa on suunniteltava treenit paremmin etukäteen (esim. laitettava lamppujen akut ajoissa lataukseen...).

Sen lisäksi, että mietin treenin järkevyyttä oman väsymyksen (silmiä mm. särki) ja yleisen olotilan (aavistuksen flunssainen) takia, Kauniaisten laskettelurinteen pimeys toi oman negatiivisen lisäsäväyksensä tilanteeseen. Huomasimme portaiden vieressä valotolpat, mutta syystä tai toisesta ne eivät olleet päällä. Tähänkään en ollut valmistautunut (yllätys, yllätys), joten lamppuja ei ollut mukana (ja mitäpä niillä ilman täysiä akkuja) eli treeni oli tehtävä pimeässä. Tässä vaiheessa teki todella kovasti mieli ”lyödä hanskat tiskiin”, mutta onneksi en ollut liikenteessä yksin, joten en kehdannut. 

Olin jo edellisen porrastreenin jälkeen päättänyt, että seuraavalla kerralla tekisin jotain muutakin, kuin hölkkäilisin portaat ylös x kertaa, joten hahmottelin mielessäni nopeasti suunnitelman: 2 x kävellen ylös, 2 x hölkkäillen ylös, 2 x reippaammin hölkkäillen puoleen väliin ja sama setti uudelleen, jos aikaa riittää. Pienen alkuhölkkäilyn ja kevyiden venyttelyjen jälkeen lähdimme yhtämatkaa kävelemään portaita ylöspäin. Tämä osottautui yllättävän helpoksi tehtäväksi (näkemisen puolesta, ei fysiikan), mutta alaspäin meno olikin sitten kokonaan toinen juttu. Alkuperäinen suunnitelmani oli tehdä kuten edellisilläkin kerroilla eli metsäpolkua pitkin alas, mutta jalassa oli sileäpohjaiset lenkkarit ja metsä näytti pilkkopimeältä, joten poluilla liukastelu ei yhtään houkutellut. Portaat tuntuivat turvallisemmilta, vaikka syvyyden hahmottaminen osoittautui niissä vaikeaksi. Lopulta tulin alas pitäen kaiteesta kiinni lähes koko ajan ja askeltaen useimmat portaat niin, että kummatkin jalat kävivät jokaisella portaalla. Tämä oli sekä hidasta, että mitä ilmeisimmin (päätellen pohkeiden tärinästä) ei kovinkaan palauttavaa. Vaikka todella teki mieli palata autolle, päätimme jatkaa ainakin jonkin aikaa. 

Heti ensimmäisten ylös hölkkäilyjen jälkeen oli selvää etten todellakaan ollut parhaassa vedossa, sillä oli todella vaikeaa jaksaa ylös asti, vaikka edellisellä kerralla hölkkäsin ylös viidesti ja silloin sentään olin tullut paikalle juosten. Sain kuitenkin jotenkuten ensimmäisen setin tehtyä ja päätin tehdä toisesta setistä neljä ensimmäistä vetoa eli jättää puoleen väliin nousut tekemättä. Jälleen kerran hölkäten tehdyt vedot olivat haastavia, sillä jo puolessa välissä rinnettä olisin ollut valmis lopettamaan. Katse oli pidettävä alhaalla, jottei nähnyt kuinka paljon portaita vielä oli kiivettävänä (ja toisaalta, jotta ylipäätään näki mihin oli astumassa). Viimeisen vedon jälkeen treeniä oli kasassa tunnin verran (josta noin 10 minuttia lämmittelyä yms.) ja oli aika palata kotiin. Venyttelyt jäivät tietenkin välistä ja niinpä pohkeet ovat yhä näin tortai-iltana täysin pumpissa. Huomenna on vuorossa 50 km juoksua/kävelyä/rämpimistä Synkässä Syysunelmassa, joten tämä ilta menee pohkeita rullaillessa. Kävin kyllä äsken polkemassa vähän (~1.5 h) rantaraitilla, mutta eilen väsymys voitti treenaamisen, joten vähiin jäävät treenikerrat tällä(kin) viikolla. 

Kuva 2. Rastipiste numero z eli "sauvakävely.vihertää.vetimet"

Synkkään Syysunelmaan pitäisi jotenkin varmaan valmistautua, mutta veto on ollut niin totaalisesti poissa tällä viikolla, etten iltaisin ole jaksanut tehdä mitään extraa. Mies on onneksi hankkinut meille kartan (mapant.fi-sivustoa hyödyntäen) ja selvittänyt ”hieman erikoisten” rastikoodien avulla rastipisteiden paikat (esim. ”sauvakävely.vihertää.vetimet” on koodi rastille, joka sijaitsee lähellä uimarantaa [Kuva 2]). Huomenna olemme onneksi kumpikin syyslomalla, joten ehdimme hyvin tekemään kaikenlaista säätöä (esim. ostamaan tarvikkeet uutta vetoköyttä varten). Tänään on tarkoitus vielä saada reittisuunnitelma valmiiksi, mutta sitä ennen on lämmitettävä vähän glögiä (ja venyteltävä ne pohkeet).