Yök vaan, sanon minä

Sunnuntain kisan jälkeen olisin melkein kaivannut lepopäivää, mutta koska lauantai oli jo ollut sellainen ja sunnuntain kisakin oli tarkoitettu vain astetta kovemmaksi treeniksi, oli maanantaina pyrittävä tekemään edes jotain. Sää oli kaunis, joten päätin ulkoiluttaa hieman maastopyörääni ja testata, ovatko Nuuksion puolelle menevät hiekkatiet (latupohjat) jo sulia. Matkaan lähdin sen verran myöhään, että aikaa oli käytettävissä vain 1.5 h, jotta miehelläkin olisi mahdollisuus treeniin. Pyöräilin perinteistä reittiäni Pirttimäelle nautiskellen keväisestä luonnosta ja pyöräilyn helppoudesta. Olin sen verran fiiliksissä etten tajunnut ajoissa (enkä muistanut), ettei reittiin kulu puoltatoista tuntia. Havahtuessani tähän jossain Ikean kohdilla, totesin ettei yhtään huvita lähteä tekemään extralenkkiä, joten treeni jäi vähän lyhyeksi (~1h 15 min). 

Kuopuksen sunnuntaina alkanut oksennustauti aiheutti sen, että jouduimme osaltamme perumaan vappupäivälle suunnitellun brunssin ystävien luona. Vaikka tämä toki harmitti, antoi se mahdollisuuden vastata J:n vappupäivän ehdotukseen yhteislenkistä myöntävästi. Niinpä heräsin melko iloisin mielin tiistaina, siitäkin huolimatta, että sääennuste lupasi juoksun ajaksi sadetta. Kuopuksella oli yhä vielä vähän lämpöä, vaikka viimeinen oksennus oli tullut joskus sunnuntai-iltana. Oma mahani tuntui hieman oudolta ja oli tuntunut siltä jo oikeastaan sunnuntai-aamusta lähtien. Ajattelin kuitenkin, että syynä oli todennäköisesti kisasta villiintynyt refluksi, joskin tiedostin toki, että vatsatautikin oli varsin mahdollinen syyllinen epämukavaan oloon. Meidän oli tarkoitus tavata keskuspuistossa klo 11 ja olin suunnitellut lähteväni liikkeelle jo puolelta. Närästys oli kuitenkin sen verran voimakasta, että pötköttelin patjalla vielä melkein puolelta, jolloin nousin vihdoin ylös ja kiskoin juoksukamat päälleni. Kuopus oli aamulla piirtänyt kasvoilleni hienot hiiren viikset (kuten esikoinen heille molemmille), joten pukeuduin mustiin vaatteisiin ja laitoin vielä kengännauhan hännäksi housuihin roikkumaan sekä hiukset korviksi kahdelle pikku nutturalle. Sitten lähdin jolkottelemaan kohti keskuspuistoa.

Kevyttä hölkkäilyä "vappu-hiirenä". Tässä vaiheessa tosin olivat jo viikset pyyhkiytyneet naamalta hikeä pyyhkiessä ja musta takki pistetty reppuun.

Matkan aikana epämukava tunne vatsassa vähän helpotti ja juoksu tuntui melko hyvältä. Tapaamispaikkamme sijaitsi onneksi sen verran lähellä, etten myöhästynyt kuin muutamalla minuutilla. Se luvattu sade ehti loppua ennen yhteistä osuuttamme ja niinpä siirsin vettähylkivän takkini reppuun ennen kuin jatkoimme matkaa yhdessä. J ehdotti, että juoksisimme yhdessä sunnuntaisen kisan polkuja, mikä sopi paremmin kuin hyvin, olihan se kiva päästä kertaamaan reittiä. Aika kului taas höpötellessä vauhdikkaasti ja oli todella mukava juosta yhdessä keväisen vihreässä ja sateen raikkaassa metsässä. Tai oli aina siihen asti, kunnes J:n jalka lipesi liukkaalla kalliolla. Sen verran pahasti pääsi J:n nilkka rytäkässä vääntymään, että J joutui toteamaan sen hetkisen matkan riittävän ja edessä olevan paluu kotiin. Kävelimme yhdessä polulta kuntopolulle, josta jatkoimme juosten suoraan Olarin Steinerkoulua kohti. J jatkoi siitä vielä kotiinsa ja minä palasin etsimään kisareittiä siitä kohden, mihin olimme J:n kanssa jääneet. Kyseinen reitin osuus on juuri sitä aluetta, jossa en juuri ole yksikseni poluilla juossut, joten melkoista eessun taassun juoksua jouduin tekemään reittiä etsiessäni. Asiaa ei yhtään auttanut se, että olin tuolla pätkällä juossut Lynx-asuisen naisen perässä kiinnittämättä juuri huomiota reittiin. Mikään pakkohan ei toki olisi ollut reittiä etsiä, mutta jotenkin en osannut sitä lopettaa, kun olin kerran aloittanut. Kuvitellessani juoksevani maalin suuntaan löysin itseni yht’äkkiä kohdasta jonka tiesin kuuluvan reitin alkupuolelle. Siinä vaiheessa päätin luovuttaa loppureitin etsinnän ja jatkoin matkaa eteenpäin. Olimme J:n kanssa aloittaneet juoksun reitin juomapisteen kohdalta ja sinne asti juoksentelin reittiä pitkin, joskin välillä ehkä hieman eri kohdista, kun muisti ei tosiaan kunnolla pelittänyt. Aikaa juoksuun kului lähes kolme tuntia, vaikka matkaa kertyikin vain 20 km. 

Keskiviikkona pidin lepopäivän, mutta torstaille olin suunnitellut tehokasta juoksua pyramidi-treenin muodossa (500, 1000, 1500, 2000, 2000, 1500, 1000, 500 m), se kun oli edellisenä viikkona jäänyt Espoon Polkujuoksukisan takia tekemättä. Hetken jo näytti siltä, että treeni jää väliin tälläkin viikolla, sillä mies oli vuorostaan napannut vatsataudin itselleen. Mies ei kuitenkaan joutunut oksentamaan ja totesikin selviävänsä lenkkini ajan, kunhan vain saa makoilla sohvalla. Istutin siis lapset siihen miehen viereen sohvalle ipadia katsomaan ja väsäsin iltapalat valmiiksi, sitten lähdin juoksemaan. Juoksu kulki ihan mukavan tuntuisesti, joskin jouduin varsinkin pidemmissä vedoissa välillä muistuttamaan itseäni, että oli tarkoitus juosta tehokkaasti. Jälkikäteisanalyysi (Taulukko 1) paljastaa vetojen olleen pyramidin molemmin puolin hyvin samanvauhtisia (pl. jälkimmäinen 500 metrin veto). Tämä lienee positiivinen asia, sillä tarkoitus ei ollut säästellä pyramidin jälkimmäistä osuutta varten. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, pitäisikö olla tyytyväinen vauhteihin sinällään. Tein saman treenin viime syksynä Jyväskylässä ja olen silloin juossut pyramidin jälkimmäisellä puoliskolla selvästi nopeammin kuin nyt. Toki juoksin nyt ensimmäisen osion nopeammin kuin syksyllä Jyväskylässä ja tällä kertaa alla oli hiekkatie asfaltin sijaan, mutta silti...

                               Taulukko 1. Vauhdit pyramidilla 3.9.2017 ja 3.5.2018

Crossfit jäi alkuviikosta osaltani vapun vapaiden ja kauniiden ilmojen jalkoihin, joten perjantaina halusin ehdottomasti päästä salille. Tarjolla oli tempaustreeniä, joten matkaaminen pyörällä vaikutti sopivalle lisätreenille. Vatvoin kyllä koko lähtemisen kanssa, koska olo oli päivän aikana tuntunut ajoittain todella huonolta, mutta toisaalta ero edellisen päivän oloon ei ollut kummoinen. Treenit menivät ihan hyvin, mutta kun kävin kotona treenin jälkeen lämpimässä suihkussa, tunsin melkoista heikotusta. Tästä ei sitten mennytkään kuin joku tunti, kun jo halailin ämpäriä. Lauantaina olo oli jo selvästi parempi, vaikka todella voimaton. Sunnuntaina jaksoin lähteä muun perheen mukana metsäretkelle, mutta maanantai-aamuna heräsin hiestä märkänä ja sitten sainkin istua puoli päivää pöntöllä. Torstai oli ensimmäinen päivä, kun pystyin syömään täysin normaalisti eikä ripulia enää tullut. Perjantaina eli viikon kuluttua oksentamisesta pääsin ensimmäistä kertaa treenaamaan, joskin kävin vain kevyesti maastopyöräilemässä. Perjantai oli myös ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun mitään vatsakipuja/närästystä ei ollut (ja se päivä, jolloin esikoinen sairastui). Itseasiassa vasta kun oireet hävisivät, tajusin miten epänormaalilta vatsassani oli tuntunut jo jonkin aikaa. Jotenkin oireet alkoivat niin salakavalasti etten osannut enää tehdä eroa normaalin ja epänormaalin olon välillä. Täytyypä siis todeta, että oli aikamoinen tauti. Tämän kevään kolmas vatsapöpö meidän perheessä, mutta ensimmäinen, johon sairastuimme kaikki. Siitä kun ensimmäinen sairastui, kului yli kaksi viikkoa, että viimeisinkin oli terve.Tällä viikolla olemme koko perhe palanneet takaisin normaaliin arkeen. En tiedä onko syynä helle vai vetikö pöpö kunnon pohjille, mutta melkoisen tahmeaa on ollut treenaaminen tällä viikolla. Siitä lisää myöhemmin.

  

Kevään ensimmäinen kisa

Hetan reissua seurasi lepoviikko tai ainakin se oli tavoitteena. Maanantaina ja tiistaina pyöräilin crossfit-salille wodia tekemään. Maanantaina wodissa tehtiin voimaosiossa penkkipunnerrusta ja tiistaina etukyykkyä. Tiistain metconina oli ihanan kamala harjoitus, jossa treenisetin suorittamiseen oli ensin aikaa 2 min, sitten 4 minuuttia ja lopuksi koko setti oli vedettävä läpi aikaa vastaan. Setti koostui 20 cal soudusta, 20 boxihypystä, 20 wallballista, 25 kahvakuulaheilautuksesta (16 kg kuula) ja 25 burpeesta. Palautumisaikaa oli käytössä aina 2 minuuttia joka setin jälkeen. Ensimmäisen 2 minuutin aikana ehdin suorittamaan soudun ja hyppimään noin puolet boxihypyistä. Kun suorittamiseen tuli 2 minuuttia lisää aikaa, ehdin soutamisen lisäksi tekemään kaikki boxihypyt ja wallballit sekä muutamia kahvakuulaheilautuksia. Viimeisellä kierroksella eli aikaa vasten tehtynä sain koko setin suoritettua kuudessa minuutissa ja 37 sekunnissa. Tämän jälkeen olikin huilailtava hetken aikaa lattialla, joten väittäisin onnistuneeni vihdoin puristamaan itsestäni kunnolla tehoja irti crossfitissäkin. 

Keskiviikkona oli huilipäivä, jolloin yritin ratkaista viikonlopun arvoitusta eli päättää osallistumisestani Länsiväyläjuoksun 17.3 km:lle lauantaina, Espoon Polkujuoksun ~11 km:lle sunnuntaina tai kummankin väliin jättämistä. Kovan vatvomisen jälkeen hylkäsin Länsiväylän, koska mies oli osallistumassa siihen enkä jaksanut ruveta etsimään lastenvahtia. Sekä J että P olivat menossa Espoon Polkujuoksuun, joka kaiken lisäksi oli todella edullinen (15 €), joten keskiviikkoiltana (oikeastaan yöllä) laitoin kevään ensimmäisen kisailmoittautumiseni sisään. Tämä ratkaisi osaltani myös torstain treenit, sillä lepoviikolle en halunnut kahta kovaa juoksutreeniä, joten siirsin torstaille suunnittelemani vetotreenin seuraavaan viikkoon. Kävin torstaina kuitenkin kevyellä hölkällä tai se oli ainakin tarkoitus. Olo oli kuitenkin koko lenkin ajan täysin vetämätön ja jalka ei noussut ollenkaan, kilometrivauhtikin oli poluilla yli 8 min/km. Kotiin palatessa muistin kokeneeni samanlaisen tunteen lenkillä vasta äskettäin, silloinkin olin lähtenyt juoksemaan suunniteltua myöhemmin ja syömisestä oli kulunut aikaa. Päättelin vetämättömyden olevan seurausta energian puutteesta ja sovin itseni kanssa jättäväni vetkuttelut jatkossa vähemmälle tai ainakin huolehtivani syömisistäni ennen lenkkiä paremmin. 

Maisemaa Espoon keskuspuistosta torstain polkulenkiltäni (26.4.2018).

Viikon pitkäksi treeniksi päätin tehdä yhdistelmätreenin; wodin lisäksi juosta matkan crossfit-salille ja takaisin. Perjantaina huolehdin edellispäivää paremmin energian saannista ja söin aamupalan lisäksi lounaan ennen treeniä. Toki oli pakko huolehtia myös siitä, että lounaan ja juoksun väliin jäi riittävästi aikaa, mutta onnistuihan se. En ollut ihan varma juostavan matkan tarkasta pituudesta ja varmistaakseni tunnille ehtimiseni, pyrin juoksemaan mahdollisimman reippaasti, mutta kuitenkin peruskestävyysalueellani. Juoksu kulki todella mukavan tuntuisesti ja gps paljasti kokonaismatkaksi 7.3 km. Wodissa treenattiin leukoja, mikä tulikin todella tarpeeseen. Metcon oli 20 min pitkä AMRAP, jossa tehtiin boxihyppyjä (30), push pressejä (20) ja (hyppy)leukoja (30), niin monta kierrosta kuin vain ehti. Otin tähän hieman rennomman asenteen ja huilailin melko paljon. Siis niin paljon, että vierestä mentiin kierroksella ohi. Tarkoitus oli kuitenkin jaksaa hölkätä vielä salilta kotiin, joten en halunnut ajaa itseäni ihan loppuun. Kotimatkaa varten olin unohtanut varata kuivia vaatteita ja oli aika inhaa vedellä hikisiä vaatteita treenin jälkeen päälle, mutta onneksi ulkona oli lämmin. Kummasti aikaa kului kotimatkaan noin 10 minuuttia kauemmin kuin salille mennessä, mutta pääsin kuitenkin perille. Geeliä kaipailin koko paluujuoksun ajan, joten jos joku kerta saan uusittua ko. treenin, varustaudun ainakin paremmilla eväillä ja kuivilla vaatteilla. 

Espoon Polkujuoksukisan reitti.

Lauantaina en treenannut, mutta siivouskärpänen iski ja päivä meni siivotessa ja kokatessa. Onneksi illalla tuli ystäviä kylään, niin oli pakko vähän rauhoittuakin. Ennen nukkumaanmenoa huomasin pohkeideni olevan todella jumissa (kiitos boxihyppyjen), mikä aiheutti pientä jännitystä seuraavaa päivää ajatellen. Toisaalta olihan noita jännityksen aiheita jo ennestäänkin. Halusin juosta juoksun niin, ettei maalissa tarvitsisi ajatella pystyneensä parempaankin. Toisaalta en nyt varsinaisesti halunnut myöskään sipata kesken matkaa. Sileissä kisoissa voi sentään katsoa kellosta onko vauhti sopiva, mutta polkujuoksussa vauhti on niin riippuvainen maastosta (~reitin teknisyys, korkeuserot, olosuhteet), ettei etukäteen voi tietää sopivaa vauhtia. Mukavuudenhaluisena harvemmin lähden juoksemaan alussa liian kovaa, sen sijaan vauhdin kiristäminen parin viimeisen kilometrin aikana onnistuu yleensä lähes aina. Kummassakaan tapauksessa loppuaika ei ole optimaalinen, koska selvästi alle omaa vauhtia juostuja kilometrejä on todella vaikea korvata juoksemalla vastaavaa matkaa omaa vauhtia kovemmalla vauhdilla. Jos esim. oma vauhtini sileällä kympillä on noin 5 min/km ja juoksisin ensimmäiset viisi kilometriä 5’15 min/km, pitäisi minun juosta loput viisi kilometriä 4’45 min/km. Vaikka saisinkin näin ikään kuin helpotusta ensimmäisen puolikkaan aikana, en millään jaksaisi sen avulla vetää jälkimmäistä puolikasta reilusti alle kympin vauhtiani. Nyt halusin optimaaliselta tuntuvan juoksun, mutten tiennyt miten lähteä sitä hakemaan. J neuvoi juoksemaan rennon kovaa niin, että ensimmäiset 8 km tuntee vielä jaksavansa, vaikkei pystykään puhumaan. Tämä kuulosti ihan hyvältä planilta ja päätin kokeilla sitä. J tosin auttoi vielä sen verran, että lupautui viemään minut heti maalista viereistä mäkeä kipuamaan, mikäli energiaa olisi jäljellä. Starttaaminen reippaalla vauhdilla alkoi siten kuulostamaan yhä paremmalle idealle.  

   

Sunnuntaina heräsin jo ennen kellon soittoa joskus hieman kuuden jälkeen. Harjatessani hampaita huomasin kylppärin oven avautuvan ja samassa kuopus seisoi siinä ovensuussa, käsi suun edessä ja oksennusta sormien välissä. Hetken aikaa jo ajattelin, että saisin jättää juoksun väliin ja hieman taisin tuntea asiasta helpotustakin, sen verran jännitti taas kisaaminen. Kuopus oli kuitenkin niin reipas, että mies totesi pärjäävänsä vallan mainiosti yksinkin (l. oksennukset menivät suoraan ämpäriin eikä näin ollen tarvinnut olla koko ajan pesemässä lasta tai vaatteita). Niinpä söin hieman ohrapuuroa, pakkasin repun valmiiksi ja lähdin sitten polkemaan keskuspuiston läpi kohti Olarin Steinerkoulua. Perillä vaihdoin loput vaatteet ja sen jälkeen loppuaika ennen lähtöä meni P:n ja J:n kanssa jutustellessa. Itseasiassa koko ajankulu meinasi unohtua siinä höpistessä ja ehdimme juuri ja juuri vessaan ennen starttia. Lämmittelyksi juoksin vessasta lähtöpaikalle ja lähtökäskyä odotellessa venyttelin vielä hieman. Onneksi olin polkenut paikan päälle, niin oli ihan oikeastikin jo kroppa kerinnyt lämmetä. Jaloissa tuntui myös hyvältä ja koin olevani valmis lenkille, vaikka lähtö tuntuikin tulevan eteen hieman liian nopealla aikataululla.

Espoon keskuspuiston polkua jostain noin 2 km kohdalta Espoon Polkujuoksukisaa, mikäli muistin reitin oikein juostessani sitä 1.5.2018 (jolloin oli aikaa valokuvata toisin kuin itse kisassa).

Lähdin heti lähtökäskystä juoksemaan eteenpäin vievällä askeleella. Edelläni polulla oli arviolta joku 10-15 juoksijaa letkassa ja vauhti tuntui näin alkumatkasta vielä ihan siedettävältä. Heti alussa oli melko teknistä nousua kalliolla ja yht’äkkiä huomasin edelläni letkassa syntyvän eroa keulaan, kun jonkun/joidenkin vauhti hidastui nousussa. Polku oli onneksi tuossa kohden melko leveää (avokalliota), joten pääsin helposti jatkamaan omalla temmollani ja pääsin näin ohittamaan muutaman juoksijan. Keula oli kuitenkin jo ehtinyt karata sen verran, etten olisi ilman vauhdin lisäämistä saanut sitä kiinni, eikä se tuntunut hyvältä idealta, koska hengitin jo melko raskaasti. Näin ollen edessäni ei hetken päästä näkynyt enää ketään, mutta kuulin ihan takanani olevan ainakin muutamia juoksijoita. Pyrin pitämään samaa tempoa yllä, mutta koko ajan pelkäsin, etten kohta enää jaksaisi ja odotin vain jonkun menevän edelleni. Jossain kahden kilometrin jälkeen vastaan tuli yksi kärkiletkan miesjuoksijoista ja hetken päästä näin edessäni yhden kärkiletkan naisjuoksijoista, joka istui polun varressa. Hänellä oli ilmeisesti mennyt nilkka ja aiemmin näkemäni mies oli lähtenyt etsimään puhelimella varustettua ihmistä järjestäjille soittaakseen. Nainen kuitenkin kehotti jatkamaan matkaa ja kertoi asian olevan hoidossa, joten en oikeastaan ehtinyt edes kunnolla pysähtyä. 

Noin kolmen kilometrin kohdalla olimme poluilla, joilla juoksen melko usein keskuspuistossa polkujuostessani. Tuttuus auttaa jaksamaan, kun tietää mitä on edessä. Toisaalta tiesin myös, että juomapisteelle eli noin 4.5 km kohdalle oli vielä pitkä matka, eikä silloin oltaisi edes puolessa välissä koko kisaa. Reitti tuntui myös sisältävän yhä uusia ja uusia mäkiä ja temmon ylläpitäminen niissä oli haastavaa, eikä varmaan aina edes onnistunut. Yritin kuitenkin tsempata sen verran, että aina noususta selvittyäni palasin juoksemaan eteenpäin vievällä askeleella. Juomapiste tuli ja meni. En uskaltanut ottaa juotavaa, kun en halunnut mitään ylimääräistä mahaani hölskymään. Olin ajatellut avata juotavan geelini juomapisteen kohdalla, muttei yhtään tehnyt sitäkään mieli, joten päätin säästellä sitä vielä hetken. Olimme edelleen hyvin tutuilla poluilla ja tuntui, että vihdoinkin edessä oli myös helpompaa juoksualustaa. Noin kuuden kilometrin kohdalla tehtiin jyrkkä käännös vasemmalle ja silloin vilkaisin hieman taakseni. Yllätyksekseni en ainakaan näin pikaisella vilkaisulla nähnyt siellä ketään, joten totesin saavani juosta ainakin hetken ihan omassa rauhassani. Tämä havainto tuntui helpottavalta, sillä tieto siitä, että joku juoksee ihan kannoilla on vähintäänkin häiritsevä. Toisaalta en halunnut vauhtini yhtään hidastuvan ja pelkäsin, etten yksinäni saisi tempoa pidetty yllä. Pelko osoittautui onneksi jälkikäteen aiheettomaksi, sillä gps paljasti vauhdin pysyneen melko tasaisena koko matkan ajan*. 

Tämäkin erikoinen kaide ohitettiin Espoon Polkujuoksukisassa. Jyrkkä alamäki, mutta kaide on niin leveä, ettei siitä kyllä tukea voi ottaa. (Kuva otettu pari päivää kisan jälkeen 1.5.2018).

Geeliä kokeilin vihdoin noin 7.5 km kohdalla, mutta sain nieltyä vain pienen suullisen ja loput tulivat vauhdilla ulos. Onneksi matka oli kuitenkin niin lyhyt, ettei lisäenergian saaminen ollut välttämätöntä. Seuraavaksi edessä oli mäki, jota olen aikoinani hinkannut ylös melkoisen monta kertaa. Mielestäni tämäkin mäki on melko tekninen ja pitkä, mutta tuttuus teki siitä ihan siedettävän. Hetken päästä kuulin takaani askelia ja mietin olivatko ohittamani juoksijat saaneet minut taas kiinni, mikä tarkoittaisi vauhtini hidastuneen pahasti. Yritin kuitenkin edelleen huolehtia, että jalkani menisivät kunnolla eteenpäin aina, kun se vain teknisesti oli minulle mahdollista (eli kallio ei vaikuttanut liian liukkaalta). Pian ohitseni vilahti reippaasti askeltava miesjuoksija ja arvelin hänen olleen se nilkkansa loukannutta naista auttamaan jäänyt juoksija. Ei yhtään harmittanut etten pysynyt vauhdissa. Pian minut ohitti vielä Lynxin suunnistuspuvussa juossut nainen, jonka nastalenkkareita hieman kadehdin tuolla kallioisella alamäkivoittoisella pätkällä, jolla silloin olimme. Nainen pysyi kuitenkin näkyvissäni ja huomasin oman tilanteeni helpottuvan hieman nyt, kun ei tarvinnut niin tarkasti seurata reittimerkintöjä, Lynxin asua kun oli huomattavasti helpompi seurata. Jossain noin kilometri ennen maalia nainen päästi minut taas edelleen, ilmeisesti koska oli itse jatkamassa vielä ainakin yhdelle kierrokselle (kisassa saattoi juosta 1-3 kierrosta eli 11, 22 tai 33 km). 

Kahdeksan kilometrin kohdasta eteenpäin olin tuntenut refluksikipua ylävatsassa ja pelkäsin hieman, josko olo ehtisi vielä ennen maalia mennä refluksin takia energiattomaksi. Onneksi näin ei käynyt ja pystyin jatkamaan reipasta vauhtia maaliin saakka. Heti kymmenestä kilometristä eteenpäin vilkuilin huolestuneena gps:iä vähän väliä, kun olisin jo ollut valmis juoksemaan maaliin. Muistin, että matka on hieman päälle 11 km, mutten ihan tarkkaan paljonko ja niinpä sellaista ”enää 500 m”-fiilistä ei oikein missään vaiheessa tullut. Kun maali vihdoin näkyi edessä, oli fiilikset kyllä aika huikeat. Itseasiassa ehdin fiilistellä onnistumistani jo juoksun aikana, kun huomasin, että olen pystynyt lähtemään heti alusta juoksemaan sellaista vauhtia, että sen ylläpitäminen on koko juoksun ajan ollut haasteellista. Melkoisen täydellinen veto minulle. J odotteli jo maalissa ja kertoi minun juosseen sarjassamme neljänneksi. Kolmanneksi tulleelle J:lle hävisin toki paljon, mutta vähemmän, kuin olisin odottanut. Sovittiin heti, ettei mäkiä tarvitse mennä juoksemaan, enkä kyllä olisi pystynytkään. Aikani oli 1.15.13 eli gps:n mukaan 6’35 min/km, mihin olen erittäin tyytyväinen. Lepoviikoksi viikko oli näin jälkikäteen ajatellen vähän turhan rankka. Ei siksi, että juoksin tuon kisan, vaan siksi, että jatkoin torstaina lenkkiä, vaikka olo oli todella vetämätön. Voisihan sitä vaikka edes lepoviikolla todeta, että jos ei kulje niin sitten on syytä palata kotiin ja huilailla kunnes kulkee.      

Pieniä lätäköitä Espoon Polkujuoksukisan reitin varrelta noin 9 km kohdalta (kuvat otettu pari päivää kisan jälkeen 1.5.2018).

* Vauhti toki vaihteli maaston mukaan, mutta esim. keskivauhti ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen 15 min aikana pysyi kutakuinkin samana: 6'36; 6'45; 6'38; 6'24 ja 6'35 min/km.