Hetan reissua seurasi lepoviikko tai ainakin se oli
tavoitteena. Maanantaina ja tiistaina pyöräilin crossfit-salille wodia
tekemään. Maanantaina wodissa tehtiin voimaosiossa penkkipunnerrusta ja
tiistaina etukyykkyä. Tiistain metconina oli ihanan kamala harjoitus, jossa treenisetin
suorittamiseen oli ensin aikaa 2 min, sitten 4 minuuttia ja lopuksi koko setti
oli vedettävä läpi aikaa vastaan. Setti koostui 20 cal soudusta, 20
boxihypystä, 20 wallballista, 25 kahvakuulaheilautuksesta (16 kg kuula) ja 25
burpeesta. Palautumisaikaa oli käytössä aina 2 minuuttia joka setin jälkeen. Ensimmäisen 2 minuutin aikana ehdin suorittamaan soudun ja hyppimään
noin puolet boxihypyistä. Kun suorittamiseen tuli 2 minuuttia lisää aikaa,
ehdin soutamisen lisäksi tekemään kaikki boxihypyt ja wallballit sekä muutamia
kahvakuulaheilautuksia. Viimeisellä kierroksella eli aikaa vasten tehtynä sain
koko setin suoritettua kuudessa minuutissa ja 37 sekunnissa. Tämän jälkeen
olikin huilailtava hetken aikaa lattialla, joten väittäisin onnistuneeni
vihdoin puristamaan itsestäni kunnolla tehoja irti crossfitissäkin.
Keskiviikkona oli huilipäivä, jolloin yritin ratkaista viikonlopun arvoitusta
eli päättää osallistumisestani Länsiväyläjuoksun 17.3 km:lle lauantaina, Espoon Polkujuoksun ~11 km:lle sunnuntaina tai kummankin väliin jättämistä. Kovan
vatvomisen jälkeen hylkäsin Länsiväylän, koska mies oli osallistumassa siihen
enkä jaksanut ruveta etsimään lastenvahtia. Sekä J että P olivat menossa Espoon
Polkujuoksuun, joka kaiken lisäksi oli todella edullinen (15 €),
joten keskiviikkoiltana (oikeastaan yöllä) laitoin kevään ensimmäisen
kisailmoittautumiseni sisään. Tämä ratkaisi osaltani myös torstain treenit,
sillä lepoviikolle en halunnut kahta kovaa juoksutreeniä, joten siirsin
torstaille suunnittelemani vetotreenin seuraavaan viikkoon. Kävin torstaina
kuitenkin kevyellä hölkällä tai se oli ainakin tarkoitus. Olo oli kuitenkin koko
lenkin ajan täysin vetämätön ja jalka ei noussut ollenkaan, kilometrivauhtikin
oli poluilla yli 8 min/km. Kotiin palatessa muistin kokeneeni samanlaisen
tunteen lenkillä vasta äskettäin, silloinkin olin lähtenyt juoksemaan
suunniteltua myöhemmin ja syömisestä oli kulunut aikaa. Päättelin
vetämättömyden olevan seurausta energian puutteesta ja sovin itseni kanssa
jättäväni vetkuttelut jatkossa vähemmälle tai ainakin huolehtivani syömisistäni
ennen lenkkiä paremmin.
Maisemaa Espoon keskuspuistosta torstain polkulenkiltäni (26.4.2018). |
Viikon pitkäksi treeniksi päätin tehdä yhdistelmätreenin;
wodin lisäksi juosta matkan crossfit-salille ja takaisin. Perjantaina huolehdin
edellispäivää paremmin energian saannista ja söin aamupalan lisäksi lounaan
ennen treeniä. Toki oli pakko huolehtia myös siitä, että lounaan ja juoksun väliin
jäi riittävästi aikaa, mutta onnistuihan se. En ollut ihan varma juostavan
matkan tarkasta pituudesta ja varmistaakseni tunnille ehtimiseni, pyrin
juoksemaan mahdollisimman reippaasti, mutta kuitenkin peruskestävyysalueellani.
Juoksu kulki todella mukavan tuntuisesti ja gps paljasti kokonaismatkaksi 7.3 km. Wodissa treenattiin leukoja, mikä tulikin todella
tarpeeseen. Metcon oli 20 min pitkä AMRAP, jossa tehtiin boxihyppyjä (30), push
pressejä (20) ja (hyppy)leukoja (30), niin monta kierrosta kuin vain ehti. Otin
tähän hieman rennomman asenteen ja huilailin melko paljon. Siis niin paljon,
että vierestä mentiin kierroksella ohi. Tarkoitus oli kuitenkin jaksaa hölkätä
vielä salilta kotiin, joten en halunnut ajaa itseäni ihan loppuun. Kotimatkaa
varten olin unohtanut varata kuivia vaatteita ja oli aika inhaa vedellä hikisiä
vaatteita treenin jälkeen päälle, mutta onneksi ulkona oli lämmin. Kummasti
aikaa kului kotimatkaan noin 10 minuuttia kauemmin kuin salille mennessä, mutta
pääsin kuitenkin perille. Geeliä kaipailin koko paluujuoksun ajan, joten jos
joku kerta saan uusittua ko. treenin, varustaudun ainakin paremmilla eväillä ja
kuivilla vaatteilla.
Espoon Polkujuoksukisan reitti. |
Lauantaina en treenannut, mutta siivouskärpänen iski ja
päivä meni siivotessa ja kokatessa. Onneksi illalla tuli ystäviä kylään, niin
oli pakko vähän rauhoittuakin. Ennen nukkumaanmenoa huomasin pohkeideni olevan
todella jumissa (kiitos boxihyppyjen), mikä aiheutti pientä jännitystä
seuraavaa päivää ajatellen. Toisaalta olihan noita jännityksen aiheita jo
ennestäänkin. Halusin juosta juoksun niin, ettei maalissa tarvitsisi ajatella
pystyneensä parempaankin. Toisaalta en nyt varsinaisesti halunnut myöskään
sipata kesken matkaa. Sileissä kisoissa voi sentään katsoa kellosta onko vauhti
sopiva, mutta polkujuoksussa vauhti on niin riippuvainen maastosta (~reitin
teknisyys, korkeuserot, olosuhteet), ettei etukäteen voi tietää sopivaa
vauhtia. Mukavuudenhaluisena harvemmin lähden juoksemaan alussa liian kovaa,
sen sijaan vauhdin kiristäminen parin viimeisen kilometrin aikana onnistuu
yleensä lähes aina. Kummassakaan tapauksessa loppuaika ei ole optimaalinen,
koska selvästi alle omaa vauhtia juostuja kilometrejä on todella vaikea korvata
juoksemalla vastaavaa matkaa omaa vauhtia kovemmalla vauhdilla. Jos esim. oma
vauhtini sileällä kympillä on noin 5 min/km ja juoksisin ensimmäiset viisi
kilometriä 5’15 min/km, pitäisi minun juosta loput viisi kilometriä 4’45
min/km. Vaikka saisinkin näin ikään kuin helpotusta ensimmäisen puolikkaan
aikana, en millään jaksaisi sen avulla vetää jälkimmäistä puolikasta reilusti
alle kympin vauhtiani. Nyt halusin optimaaliselta tuntuvan juoksun, mutten tiennyt
miten lähteä sitä hakemaan. J neuvoi juoksemaan rennon kovaa niin, että
ensimmäiset 8 km tuntee vielä jaksavansa, vaikkei pystykään puhumaan. Tämä
kuulosti ihan hyvältä planilta ja päätin kokeilla sitä. J tosin auttoi vielä
sen verran, että lupautui viemään minut heti maalista viereistä mäkeä kipuamaan,
mikäli energiaa olisi jäljellä. Starttaaminen reippaalla vauhdilla alkoi siten kuulostamaan
yhä paremmalle idealle.
Sunnuntaina heräsin jo ennen kellon soittoa joskus hieman
kuuden jälkeen. Harjatessani hampaita huomasin kylppärin oven avautuvan ja samassa
kuopus seisoi siinä ovensuussa, käsi suun edessä ja oksennusta sormien välissä.
Hetken aikaa jo ajattelin, että saisin jättää juoksun väliin ja hieman taisin
tuntea asiasta helpotustakin, sen verran jännitti taas kisaaminen. Kuopus oli
kuitenkin niin reipas, että mies totesi pärjäävänsä vallan mainiosti yksinkin
(l. oksennukset menivät suoraan ämpäriin eikä näin ollen tarvinnut olla koko
ajan pesemässä lasta tai vaatteita). Niinpä söin hieman ohrapuuroa, pakkasin
repun valmiiksi ja lähdin sitten polkemaan keskuspuiston läpi kohti Olarin
Steinerkoulua. Perillä vaihdoin loput vaatteet ja sen jälkeen loppuaika ennen
lähtöä meni P:n ja J:n kanssa jutustellessa. Itseasiassa koko ajankulu meinasi
unohtua siinä höpistessä ja ehdimme juuri ja juuri vessaan ennen starttia.
Lämmittelyksi juoksin vessasta lähtöpaikalle ja lähtökäskyä odotellessa
venyttelin vielä hieman. Onneksi olin polkenut paikan päälle, niin oli ihan
oikeastikin jo kroppa kerinnyt lämmetä. Jaloissa tuntui myös hyvältä ja koin
olevani valmis lenkille, vaikka lähtö tuntuikin tulevan eteen hieman liian nopealla
aikataululla.
Espoon keskuspuiston polkua jostain noin 2 km kohdalta Espoon Polkujuoksukisaa, mikäli muistin reitin oikein juostessani sitä 1.5.2018 (jolloin oli aikaa valokuvata toisin kuin itse kisassa). |
Lähdin heti lähtökäskystä juoksemaan eteenpäin vievällä
askeleella. Edelläni polulla oli arviolta joku 10-15 juoksijaa letkassa ja vauhti
tuntui näin alkumatkasta vielä ihan siedettävältä. Heti alussa oli melko
teknistä nousua kalliolla ja yht’äkkiä huomasin edelläni letkassa syntyvän eroa
keulaan, kun jonkun/joidenkin vauhti hidastui nousussa. Polku oli onneksi tuossa kohden
melko leveää (avokalliota), joten pääsin helposti jatkamaan omalla temmollani
ja pääsin näin ohittamaan muutaman juoksijan. Keula oli kuitenkin jo ehtinyt
karata sen verran, etten olisi ilman vauhdin lisäämistä saanut sitä kiinni,
eikä se tuntunut hyvältä idealta, koska hengitin jo melko raskaasti. Näin ollen
edessäni ei hetken päästä näkynyt enää ketään, mutta kuulin ihan takanani
olevan ainakin muutamia juoksijoita. Pyrin pitämään samaa tempoa yllä,
mutta koko ajan pelkäsin, etten kohta enää jaksaisi ja odotin vain jonkun
menevän edelleni. Jossain kahden kilometrin jälkeen vastaan tuli yksi
kärkiletkan miesjuoksijoista ja hetken päästä näin edessäni yhden kärkiletkan
naisjuoksijoista, joka istui polun varressa. Hänellä oli ilmeisesti mennyt
nilkka ja aiemmin näkemäni mies oli lähtenyt etsimään puhelimella varustettua
ihmistä järjestäjille soittaakseen. Nainen kuitenkin kehotti jatkamaan matkaa
ja kertoi asian olevan hoidossa, joten en oikeastaan ehtinyt edes kunnolla
pysähtyä.
Noin kolmen kilometrin kohdalla olimme
poluilla, joilla juoksen melko usein keskuspuistossa polkujuostessani. Tuttuus auttaa
jaksamaan, kun tietää mitä on edessä. Toisaalta tiesin myös, että
juomapisteelle eli noin 4.5 km kohdalle oli vielä pitkä matka, eikä silloin
oltaisi edes puolessa välissä koko kisaa. Reitti tuntui myös sisältävän yhä
uusia ja uusia mäkiä ja temmon ylläpitäminen niissä oli haastavaa, eikä varmaan
aina edes onnistunut. Yritin kuitenkin tsempata sen verran, että aina noususta
selvittyäni palasin juoksemaan eteenpäin vievällä askeleella. Juomapiste tuli
ja meni. En uskaltanut ottaa juotavaa, kun en halunnut mitään ylimääräistä
mahaani hölskymään. Olin ajatellut avata juotavan geelini juomapisteen
kohdalla, muttei yhtään tehnyt sitäkään mieli, joten päätin säästellä sitä
vielä hetken. Olimme edelleen hyvin tutuilla poluilla ja tuntui, että
vihdoinkin edessä oli myös helpompaa juoksualustaa. Noin kuuden kilometrin kohdalla
tehtiin jyrkkä käännös vasemmalle ja silloin vilkaisin hieman taakseni.
Yllätyksekseni en ainakaan näin pikaisella vilkaisulla nähnyt siellä ketään, joten totesin saavani juosta ainakin hetken ihan omassa rauhassani.
Tämä havainto tuntui helpottavalta, sillä tieto siitä, että joku juoksee ihan kannoilla on vähintäänkin häiritsevä. Toisaalta en halunnut vauhtini
yhtään hidastuvan ja pelkäsin, etten yksinäni saisi tempoa pidetty yllä. Pelko osoittautui onneksi jälkikäteen aiheettomaksi, sillä gps paljasti vauhdin pysyneen melko tasaisena koko matkan ajan*.
Tämäkin erikoinen kaide ohitettiin Espoon Polkujuoksukisassa. Jyrkkä alamäki, mutta kaide on niin leveä, ettei siitä kyllä tukea voi ottaa. (Kuva otettu pari päivää kisan jälkeen 1.5.2018). |
Geeliä kokeilin vihdoin noin 7.5 km kohdalla, mutta sain
nieltyä vain pienen suullisen ja loput tulivat vauhdilla ulos. Onneksi matka
oli kuitenkin niin lyhyt, ettei lisäenergian saaminen ollut välttämätöntä. Seuraavaksi
edessä oli mäki, jota olen aikoinani hinkannut ylös melkoisen monta kertaa.
Mielestäni tämäkin mäki on melko tekninen ja pitkä, mutta tuttuus teki siitä
ihan siedettävän. Hetken päästä kuulin takaani askelia ja mietin olivatko
ohittamani juoksijat saaneet minut taas kiinni, mikä tarkoittaisi vauhtini
hidastuneen pahasti. Yritin kuitenkin edelleen huolehtia, että jalkani
menisivät kunnolla eteenpäin aina, kun se vain teknisesti oli minulle
mahdollista (eli kallio ei vaikuttanut liian liukkaalta). Pian ohitseni vilahti
reippaasti askeltava miesjuoksija ja arvelin hänen olleen se nilkkansa
loukannutta naista auttamaan jäänyt juoksija. Ei yhtään harmittanut etten
pysynyt vauhdissa. Pian minut ohitti vielä Lynxin suunnistuspuvussa juossut
nainen, jonka nastalenkkareita hieman kadehdin tuolla kallioisella
alamäkivoittoisella pätkällä, jolla silloin olimme. Nainen pysyi kuitenkin
näkyvissäni ja huomasin oman tilanteeni helpottuvan hieman nyt, kun ei
tarvinnut niin tarkasti seurata reittimerkintöjä, Lynxin asua kun oli
huomattavasti helpompi seurata. Jossain noin kilometri ennen maalia nainen
päästi minut taas edelleen, ilmeisesti koska oli itse jatkamassa vielä ainakin
yhdelle kierrokselle (kisassa saattoi juosta 1-3 kierrosta eli 11, 22 tai 33 km).
Kahdeksan kilometrin kohdasta eteenpäin olin tuntenut
refluksikipua ylävatsassa ja pelkäsin hieman, josko olo ehtisi vielä ennen
maalia mennä refluksin takia energiattomaksi. Onneksi näin ei käynyt ja pystyin
jatkamaan reipasta vauhtia maaliin saakka. Heti kymmenestä kilometristä
eteenpäin vilkuilin huolestuneena gps:iä vähän väliä, kun olisin jo ollut
valmis juoksemaan maaliin. Muistin, että matka on hieman päälle 11 km, mutten
ihan tarkkaan paljonko ja niinpä sellaista ”enää 500 m”-fiilistä ei oikein
missään vaiheessa tullut. Kun maali vihdoin näkyi edessä, oli fiilikset kyllä
aika huikeat. Itseasiassa ehdin fiilistellä onnistumistani jo juoksun aikana,
kun huomasin, että olen pystynyt lähtemään heti alusta juoksemaan sellaista
vauhtia, että sen ylläpitäminen on koko juoksun ajan ollut haasteellista.
Melkoisen täydellinen veto minulle. J odotteli jo maalissa ja kertoi minun juosseen
sarjassamme neljänneksi. Kolmanneksi tulleelle J:lle hävisin toki paljon,
mutta vähemmän, kuin olisin odottanut. Sovittiin heti, ettei mäkiä tarvitse
mennä juoksemaan, enkä kyllä olisi pystynytkään. Aikani oli 1.15.13 eli gps:n
mukaan 6’35 min/km, mihin olen erittäin tyytyväinen. Lepoviikoksi viikko oli
näin jälkikäteen ajatellen vähän turhan rankka. Ei siksi, että juoksin tuon kisan,
vaan siksi, että jatkoin torstaina lenkkiä, vaikka olo oli todella vetämätön.
Voisihan sitä vaikka edes lepoviikolla todeta, että jos ei kulje niin sitten
on syytä palata kotiin ja huilailla kunnes kulkee.
Pieniä lätäköitä Espoon Polkujuoksukisan reitin varrelta noin 9 km kohdalta (kuvat otettu pari päivää kisan jälkeen 1.5.2018). |
* Vauhti toki vaihteli maaston mukaan, mutta esim. keskivauhti ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen 15 min aikana pysyi kutakuinkin samana: 6'36; 6'45; 6'38; 6'24 ja 6'35 min/km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti