Loppuvuoden suunnitelmista

Jotenkin kummasti löydän itseni taas samasta tilanteesta kuin kesän lopulla; aloitin jo monta viikkoa sitten pohtimaan, mitä tavoitteita asettaisin itselleni seuraavaksi (l. mm. mihin kisoihin osallistuisin), mutten vieläkään ole saanut päätettyä yhtään mitään. Ylimenokausikaan ei oikein kiinnosta, sillä kaipaisin kovasti vielä jotain haastetta tälle syksylle. Samalla pitäisi ainakin alustavasti päättää ensi vuoden tavoitteet, jotta voisi suunnitella (siis mies, en minä) harjoitusohjelman ainakin loppuvuodelle. Tähän liittyen pitäisi päättää ostanko taas salikortin, jolloin voisin pimeälläkin treenata ilman pelkoa pusikoissa vaanivista vaaroista (karhut, sudet, ilkeät ihmiset ja kaikki muut täysin realistiset pelon aiheet). Toisaalta olen myös pohtinut crossfitin perusleirille osallistumista l. crossfitin aloittamista, mutta riittääkö aika tai lähinnä, onko ihan ok käydä crossfitissä vain 2 kertaa viikossa...Vai pitäisikö mieluummin osallistua johonkin juoksukouluun, jotta saisi koville juoksutreeneille seuraa...Tätä kun tarpeeksi kauan pohtii, niin ei tarvitse osallistua mihinkään, kun kaikki paikat ovat jo menneet. Jotain pitäisi siis päättää ja mieluummin heti.

Yhden päätöksen olen sentään saanut tehtyä; ilmoittauduin Solvalla trailin (https://www.solvallatrail.fi/) 17.6 km matkalle, joka juostaan reilun viikon päästä sunnuntaina (8.10.2017). Tätäkin tapahtumaa (tosin tarkasti ottaen sen edeltäjää NouXtremeä) olen katsellut sillä silmällä jo aiempinakin vuosina, mutta aina on ollut jotain esteenä osallistumiselle. Kyseessä siis polkujuoksutapahtuma Nuuksiossa eli kauniita maisemia ja haastava reitti (ainakin mulle). Valittavana olisi ollut sekä lyhyempi (9.8 km) että pidempi reitti (27.4 km), mutta jälkimmäinen tuntuisi näissä maratonin jälkimainingeissa vielä turhan pitkältä (jalat ei ehkä vaan kantaisi) ja lyhyempi liian tehokkaalta (pitäisi juosta turhan kovilla tehoilla). Tuon 17.6 km voi (melkein hyvällä omalla tunnolla juosta rennosti (eli hitaasti). Pikkaisen olen haaveillut myös lokakuun loppupuolella (20-22.10) pidettävästä Synkkä Syysunelma 2017-kilpailusta (http://synkkis2017.blogspot.fi/), mutta tuo pimeä ultramatka vaatisi suunnistustaitoisen parin löytämistä (eikä mies ainakaan eilen huutanut hurraata ehdotukselleni...). J:täkään en voi kysyä, koska on pakkolevossa loukkaantumisen takia (pientä törväilyä maastopyörällä). Myös Sipoossa järjestettävä Raatojuoksu (4.11) houkuttelee. Siellä tosin pitäisi sitten suunnistaa itse, mutta ehkä tarjolla oleva helppo 10 km olisi ihan mahdollinen (sitäpaitsi ko. reitillä ei ole hajontaa, joten ei muuta kuin hyvä peesi niin maaliin pääsee).

Eilisellä pyörälenkillä oli niin upea usva, että oli pakko pysähtyä kuvaamaan kiiresstä huolimatta.

Näiden pähkäilyjen lisäksi olen ihme kyllä saanut tällä viikolla hieman treenattuakin (tosin vielähän tässä on koko loppuviikko aikaa vetää läskiksi tämäkin viikko). Maanantaina kävin tosiaan hölkkäilemässä poluilla ja eilen poljin noin 1 h 50 min hiekkateitä. Jälkimmäinen näistä oli itseasiassa suunniteltua pidempi treeni, koska onnistuin jälleen kerran arvioimaan matkan (ja nopeuteni) hieman pieleen. Viimeiset 20 minuuttia tulikin poljettua melko reippaasti, koska tiesin mieheni odottelevan lenkkarit jalassa omaa treenivuoroaan (hups). Tiistaista tuli treenitön päivä ja tänäänkin meinasi jäädä treenit väliin, mutta onneksi ystäväni H innostui lähtemään kanssani Kasavuorelle lihaskuntoa tekemään, joten pakkohan se sitten oli mennä. Huomisaamulle on sovittu porrastreenit (jalka parat) ja sitten alankin valmistautumaan tämän viikon penkkiurheiluun eli yritän selvittää miten pääsisin parhaiten seuraamaan X-kaatoa (https://www.multisport.fi/kilpailut/x-kaato/kilpailukutsu/), jonne mieheni on menossa kisaamaan. Startti tuossa kisassa on aamuyöllä viideltä ja voittajia odotetaan saapuvaksi maaliin kymmeneen mennessä. Kilpailukeskus on Espoon Puolarmaarissa eli hyvin lähellä, mutta toisaalta tytöt ovat kotona kanssani, joten ihan aamuyöstä en taida reitin varrelle päästä. Onni on, ettei tarvitse itse olla kisaamassa (= saa nukkua yön rauhassa), mutta olishan se jo ihan kiva päästä seikkailemaankin...sitä odotellessa.     

Tavoitteetonta treeniä

Huolimatta siitä, että meno oli heti maratonin jälkeen todella jäykkää ja menin maratonin jälkeisenä yönä nukkumaan kahden panadolin voimin, oli olo ihan kohtuullinen jo sunnuntaina. Lenkille ei tosin tehnyt mieli ja lasten perässä juokseminenkin oli hieman haasteellista, mutta pääsin sentään kulkemaan portaita alaspäin. Mustien varpaankynsien lukumäärä oli sama kuin ennen maratoniakin (kaksi), eikä selkä tai polvet olleet hajonneet matkalla. Rintakehäkin oli täysin ehjä, mistä en olisi vielä puoli vuotta sitten uskaltanut edes haaveilla. Lopetin aikoinaan Shock Absorbereiden käytön, koska rintakehäni hankautui aina pidemmässä käytössä rikki. Niitä oli kuitenkin hankala korvata, koska pito oli niissä todella hyvä. Käytinkin siksi useita vuosia Jenkeistä ostamiani Niken urheiluliivejä tuplana, koska siten pito oli riittävä, mutta hankaus ei yltynyt liian kivuliaaksi. Nyt kesällä sain tehtyä ryhtiliikkeen ja kävin taas sovittelemassa erilaisia liivejä, mutta mikään vaan ei tuntunut oikein omalta. Sitten huomasin, että lemppari rintsikkavalmistajani (Triumph) tekee myös urheiluliivejä. Päätin testata niitä ja niinpä tilasin netistä kahdet, toiset kaarituella ja toiset ilman. Näistä ensimmäiset hankasivat, mutta kaarituettomat (Triaction Extreme Lite N) eivät, vaikka pitokin oli ok. Maratonille läträsin varmuuden vuoksi vielä rintakehän täyteen vaseliinia, että ehkä olisi ollut ihme, jos olisivat silloin hanganneet, mutta olin silti yllättynyt. Ainoina vammoina maratonilta olivatkin yhdet pienet rakot kummassakin jalassa (varpaissa) sekä hankaumat nivusissa. Lopputulemaan on siksi pakko olla todella tyytyväinen. 

Maisemat pyörälenkillä 21.9.2017: Hynkänlampi

Maratonin jälkeiselle viikolle ohjelmassa ei ollut yhtään tavoitteellista treeniä. Tosin jos ollaan tarkkoja, niin ei kyseiselle viikolle (eikä kyllä tällekään) ole olemassa ohjelmaakaan. Nyt nimittäin kuuluisi lepäillä ja liikkua tuntemusten mukaan. Tämä on muuten loistava ohjenuora, mutta jos on luonteeltaan (erittäin) mukavuudenhaluinen, lopputulema on se, että makaa kaksi viikkoa sohvalla ja ainoa liikunta on, kun käsi käy karkkipussin ja suun välillä. Tästä syystä päätin asettaa itselleni edes joitain tavoitteita: 1) pyrkisin liikkumaan kropan sallimissa rajoissa mahdollisimman paljon (esim. veisin lapset hoitoon pyörällä/kävellen) 2) kävisin vihdoinkin hieronnassa 3) lihaskuntotreeniä olisi ainakin kerran viikkoon ja 4) pyöräilisin pari kertaa viikossa ihan treenimielessä. 

Maisemat pyörälenkillä 21.9.2017: Sorlammen tienoilla

Ensimmäinen viikko on nyt takana ja pakko tunnustaa, että ei se nyt ihan putkeen mennyt, vaikka alkoikin suunnitelmien mukaan. Maanantaina kävin kävelyllä ja juoksin kiltisti (mutten kauniisti) lasteni perässä esikoisen suunnistustreeneissä. Seuraavana aamuna nautiskelin ystäväni Annan urheiluhieronnasta (PureHealth Anna Doepel) ja pysyin liikkumissuunnitelmassa. Keskiviikkona kävin Kasavuorella tekemässä vähän lihaskuntoa eli siltäkin osin tavoite tuli saavutettua. Tosin menin treenipaikalle kävellen ja varsinaista treeniäkin tuli tehtyä max. 40 min. Torstaina sain työt niin aikaisin tehtyä, että ehdin käymään kahden tunnin pyörälenkillä keskellä päivää (aivan mahtavaa) ja puolet pyöräilystä oli näin tehtynä. Sitten oli taas vuorossa päivä ilman treenejä, sillä pidin kuopuksen poikkeuksellisesti kotona vähäisten opintojen takia eikä mies ollut kotona illallakaan. Mukavuudenhaluinen kun olen, en myöskään jaksanut lähteä treenaamaan kuopus mukana. Lauantaina kävin hölkkäilemässä (plussaa), mutta vain tunnin verran, vaikka olon puolesta olisin voinut jatkaa pidempäänkin (miinusta). Sunnuntai meni täysin hunningolle upeasta treenisäästä huolimatta; lounasaikaan olisi voinut treenata, mutta valitsin lounaan, sitten oli vuorossa päiväunet kuopuksen kanssa, herätessä kahvit, illalla telkkarin katselua jne. Enkä edes kerro mitä kaikkea tuli viikon aikana syötyä...

Maisemat pyörälenkillä 21.9.2017:Espoon keskuspuiston pellot

Ehkä tämä viikko sujuu paremmin, ainakin aloitin sen juoksemalla upeassa säässä polkuja pitkin. Ehdotonta plussaa tällaisessa tavoitteettomassa treenaamisessa on, että voi pysähdellä kesken lenkin nauttimaan maisemista tai syömään lisäenergiaa (lue: suklaata) kaikessa rauhassa. Tosin se vaatii pelotonta asennetta hirvikärpäsiä kohtaan, niinpä en juuri poluilla eilen pysähdellyt (talvella sitten...).  

Maisemat pyörälenkillä 21.9.2017:Ankkalampi ja asukkaat

   

Espoo Rantamaraton 16.9.2017

Ensimmäinen maraton on nyt vihdoin juostu ja aikakin oli parempi kuin uskalsin odottaa (3:59:6). Ohjelmaa tehdessä asetettu tavoite neljän tunnin alituksesta alkoi harjoittelun aikana tuntumaan liian kovalta ja vatvoin pitkään miten maratonia lähtisin juoksemaan. Pari päivää ennen h-hetkeä pohdimme asiaa mieheni kanssa yhdessä. Mieheni totesi, että harjoitusteni perusteella hän arvioisi neljän tunnin alittamisen olevan mahdollista, mutta vaativan todella onnistunutta suoritusta. Oma fiilikseni oli, että pitkillä lenkeillä pitämäni vauhti (6’20 min/km eli ~4 h 27 min maraton) olisi sellainen jossa varmasti pääsisin maaliin. Uskoin pääseväni maaliin myös 6 min/km vauhdilla (~4 h 13 min maraton), joskin tämä vaatisi jo kunnolla töitä. Lisäksi arvelin, että ihanteellisessa tapauksessa jaksaisin juosta 5’50 min/km vauhtia (~4 h 6 min), mutta tässä olisi jo pieni riski siihen, että vauhti jossain vaiheessa tyssää kokonaan ja saavun maaliin noin 5 h tienoilla. Vähän ennen lähtöä päätin sijoittautua hieman 4 h 15 min jänisten edelle (kuitenkin reilusti 4 h jänisten taakse) eli lähdin tavoittelemaan sitä noin 5’50 min/km vauhtia. Ennen kaikkea lähdin kuitenkin tavoittelemaan sitä, että jaksaisin juosta peruskestävyysalueeni ja vauhtikestävyysalueeni rajamailla, parhaimmillaan koko matkan vauhtikestävyysalueen ”alalaidalla”. 

Juoksu tuntui alussa todella hyvältä, mutta niinhän se yleensä tuntuu (ellei mitään suurempaa ole pielessä) ja vauhti saattaa siksi nousta liian kovaksi. Tarkkailinkin välillä kelloani (l. rannetietokonetta) ja huomasin juoksevani sen mukaan noin 5’40 vauhtia, joskin sen mukaan kilometri tuli täyteen aiemmin, kuin mitä virallinen tienvieressä oleva kyltti antoi ymmärtää. Juoksu tuntui hyvältä ja ajattelin että vauhti on näin aluksi ihan ok, oli se sitten 5’40 tai 6min/km. Hieman pelkäsin kuitenkin, että juoksisin liian hiljaa, koska en lähdön jälkeen ollut nähnyt yhtään jänistä enkä ollut ihan varma, että 4h 15 min jänikset varmasti olivat yhä takanani. Pian kahden kilometrin jälkeen huomasin kuitenkin edessäni ryhmän, jonka keulassa juoksi kaksi pupukorvaista 4 h liivit päällä. Matkaa ryhmään oli parisenkymmentä metriä, joten päätin napata sen kiinni. Arvelin vaivan kannattavan, koska edessä aukeaisi pian pitkä suora, jossa vastatuuli saattaisi olla melkoinen ja ryhmästä saa aina tuulensuojaa. 

Otahallissa reilu puoli tuntia ennen h-hetkeä (16.9.2017).

Pysyin ryhmän vauhdissa hyvin jonnekin 8-10 kilometrin seutuville, jolloin jouduin ensimmäisen kerran toteamaan, että vauhti saattaa kuitenkin olla liian kova. Tässä vaiheessa en ottanut ryhmässä pysymisestä stressiä, koska ajattelin hitaammankin vauhdin olevan ihan loistava. Jotenkin kuitenkin pysyin ryhmän mukana (välillä se oli helpompaa, välillä vaikeampaa). Olin etukäteen pelännyt 15 km kohtaa, koska tiesin jalkojeni alkavan siinä vaiheessa kipeytymään, mutta matkaa olisi kuitenkin vielä reippaasti puoliväliinkin (saati maaliin); pelkäsin etten saisi itseäni motivoitua kestämään kipua. Tämä pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, fiilis oli hyvä ja lähestyessämme Otaniemeä (jossain 18 km kohdilla) alkoi vauhti tuntumaan todella sopivalta. 

Olin omasta mielestäni lukenut, että maratonin ensimmäistä "puolikasta" on pidennetty 300 metrin extra-lenkillä, mutta ylimääräinen lenkki tehtiinkin toisen kierroksen alkuun. Tämä ei (ihme kyllä) sanottavammin haitannut, juoksu kulki sen verran mukavasti. Aloin oikeasti haaveilemaan neljän tunnin alituksesta, joskin tiesin vallan mainiosti, että todellinen testi maratonilla alkaa vasta kolmenkympin kohdalla. Sitä edeltävä kolmas kymppikin osoittautui haastavaksi, mutta jaksoin kuitenkin pysyä ryhmän mukana. 

Olisikohan ollut noin 33 kilometrin kohdalla, kun huomasin jääväni ryhmästä. Tämä harmitti, mutta oma vauhti tuntui kuitenkin vielä reippaalta, joten päätin olla siihen tyytyväinen ja antaa ryhmän mennä. Itselleni sopivalla vauhdilla olin yhä näköetäisyydellä, vaikka selvästi jo ryhmän ulkopuolella. Pisimmän ylämäkipätkän jälkeen tuli pian jyrkähkö mutka vasemmalle, jolloin ryhmän vauhti hieman hiljeni niin, että pääsin sen kannoille. Kun vielä hetken päästä tuli taas yksi huoltopiste, jossa hetken aikaa edettiin kävelyä, saavutin ryhmän. Matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä noin 6 klometriä, joten epäilin pystyisinkö juoksemaan maaliin asti samaa vauhtia.

J oli perheineen kannustamassa (kyltit ja kaikki!) jossain 37 km kohdalla ja tämän siivittämänä tuntui hetken aikaa todella helpolta. Kilometrin päästä tuli kuitenkin taas uusi heikkohetki kohdalle ja aloin selvästi jäämään. Matkaa maaliin oli jäljellä vielä noin 4 kilometriä ja se tuntui liian pitkältä omaan oloon nähden; en uskonut jaksavani rutistaa niin usean kilometrin ajan. Tämä harmitti todella paljon, olin kuitenkin pysynyt 4 tunnin ryhmässä jo yli ¾ matkasta ja nyt jäisin neljän tunnin alituksesta muutamia kilometrejä ennen maalia. Tiesin J:n uskovan minun alittavan tuon 4 h, olihan hän juuri hetki sitten nähnyt minut ryhmän mukana, joten pettymys tuntui siksi vielä suuremmalta. Onnekseni 39 kilometrin kohdalla oli jälleen huoltopiste ja pääsin taas hyvin lähelle ryhmää, vaikken vielä saanutkaan sitä kiinni. Hörpin itsekin reilun mukillisen vettä kävellen ja lähdin sitten jatkamaan matkaa toivoen pysyväni edes lähietäisyydellä. Kuulin ryhmän jäniksen sanovan, että he olivat tavoiteajasta noin 20 s edellä. Laskin mielessäni sekunteja välillämme ja totesin, että olen tarpeeksi lähellä neljän tunnin alitusta, kunhan vaan pysyn samalla etäisyydellä. 

Pian edessä oli viimeinen ylämäki ja sen huipulla mieli alkoi piristyä. Olin nyt jo hyvin lähellä ryhmää ja koska koko loppumatka oli minulle hyvin tuttu, uskalsin nostaa (ja ihme kyllä pystyin) tahtia niin että pääsin taas ryhmän mukaan. Vähän ennen 40 km kylttiä näin vielä mieheni, joka oli oman puolikkaansa jälkeen siirtynyt kannustusjoukkoihin. Tuolloin tiesin, että kyllä minä pystyn siihen (pakkohan se on); kahden kilometrin ajan jaksan kyllä, se on vain yksi 2 kilometrin veto ja niitähän olin tehnyt (onneksi myös väsyneenä). Tässä vaiheessa hengitys oli jo reipasta, mutta tottelin fiksuja jäniksiämme ja keskityin pelkästään tekniikkaan (tosin vilkuilin kyllä kellosta matkan hupenemista), jolloin vauhti pysyi helpommin yllä. Alle kilometri maalista jäniksemme kertoivat aikaa neljään tuntii olevan kuusi minuuttia, jolloin olin jo täysin varma siitä, että jaksan. Lupasin myös itselleni ettei minun tarvitse ottaa mitään spurttia, kunhan pysyn jänisten takana loppusuoralle asti, olinhan lähtenyt selvästi heidän takaansa liikkeelle. Tällä oli iso merkitys psyykkeelle, oli helpompi jaksaa kun tiesi ettei tarvitse jaksaa mitään haastavampaa. Parisataa metriä ennen maalia ohitin jänikset ja varmistin näin neljän tunnin alitukseni. Maalissa oli aivan huikea olo huolimatta siitä, että joka paikkaan särki ja paljon. 

Häkeltyneen onnellisena (vihdoinkin) maalissa.

Loistavalla treeniohjelmalla (kiitos valmentaja) ja sen toteuttamisella oli tietysti iso merkitys onnistuneeseen lopputulokseen, mutta monta muutakin asiaa osui kyllä täysin nappiin tällä kertaa: Ennen lähtöä harmittelin etten ottanut mukaani shortseja, koska luvattua sadetta ei ollut näkyvissä ja puolipitkissä trikoissa alkoi olemaan turhan lämmin. Ehdinkin jo hieman kastella niitä merivedellä, mutta juuri ennen lähtöä kunnon sadekuuro saapui ja kasteli juoksijat läpimäriksi. Lähdössä olikin sitten viileää, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Onnekseni uusi kuuro kasteli meidät vielä ensimmäisen kierroksen puolivälin tienoilla (ihan huippua) ja vaikka toisella kierroksella ei satanut ollenkaan (kai?), missään vaiheessa ei silti tullut myöskään liian kuuma. Myös syömisten ja juomisten kanssa kaikki toimi ainakin riittävän hyvin. Aamupalan jälkeen otin yhden geelin hetki ennen lämmittelyä ja juomisen lopetin noin 1.5 h ennen lähtöä, joten vatsa oli tyytyväinen lähtöhetkellä. Spibeltissä minulla oli mukana kolme juotavaa geeliä (SIS green apple), jotka avasin kymmenen kilometrin välein ja join hissukseen juostessa. Ensimmäistä huoltopistettä lukuunottamatta taisin juoda kaikilla muilla pisteillä (noin 4 km välein) ja vaikka janon lisääntyessä join koko ajan enemmän, pysyi maha koko ajan toimintakunnossa (neste imeytyi). Selkä kipeytyi juostessa, kuten olin pelännyt, mutta reidet pysyivät siitä huolimatta työkykyisinä, eikä jalkapohjien kipukaan ollut sen pahempaa kuin aiemmilla pitkillä lenkeillä. Rantamaraton tarjosi myös loistavat jänikset, jotka pitivät todella tasaista vauhtia yllä ja aina silloin tällöin vielä mainitsivat paljonko ollaan aikataulusta edellä (5-25 s). Lisäksi ryhmässä juokseminen helpottaa vauhdin pitämistä huomattavasti; ilmanvastus on pienempi ja muiden vauhti siivittää omia jalkoja jatkamaan. Myös tieto siitä, että ryhmästä tippuessa on vaikeampi ylipäätään juosta, saa haluamaan ryhmässä pysymistä ja vauhdin eteen jaksaa tehdä aavistuksen enemmän töitä, kuin yksin juostessa. 

Nyt täytyy lopetella, sillä tälle maratonin jälkeiselle päivälle oli kuin olikin ohjelmassa vielä ”treeniä”: kunnon venyttelyt. Keho kertoo, että ne on kyllä hyvä tehdä tai liikkuminen saattaa olla huomenna vielä vaikeampaa kuin tänään...