Ensimmäinen maraton on nyt vihdoin juostu ja aikakin oli
parempi kuin uskalsin odottaa (3:59:6). Ohjelmaa tehdessä asetettu tavoite neljän
tunnin alituksesta alkoi harjoittelun aikana tuntumaan liian kovalta ja vatvoin
pitkään miten maratonia lähtisin juoksemaan. Pari päivää ennen h-hetkeä
pohdimme asiaa mieheni kanssa yhdessä. Mieheni
totesi, että harjoitusteni perusteella hän arvioisi neljän tunnin alittamisen
olevan mahdollista, mutta vaativan todella onnistunutta suoritusta. Oma
fiilikseni oli, että pitkillä lenkeillä pitämäni vauhti (6’20 min/km eli ~4 h
27 min maraton) olisi sellainen jossa varmasti pääsisin maaliin. Uskoin
pääseväni maaliin myös 6 min/km vauhdilla (~4 h 13 min maraton), joskin tämä
vaatisi jo kunnolla töitä. Lisäksi arvelin, että ihanteellisessa tapauksessa
jaksaisin juosta 5’50 min/km vauhtia (~4 h 6 min), mutta tässä olisi jo pieni
riski siihen, että vauhti jossain vaiheessa tyssää kokonaan ja saavun maaliin
noin 5 h tienoilla. Vähän ennen lähtöä päätin sijoittautua hieman 4 h 15 min
jänisten edelle (kuitenkin reilusti 4 h jänisten taakse) eli lähdin tavoittelemaan
sitä noin 5’50 min/km vauhtia. Ennen kaikkea lähdin kuitenkin tavoittelemaan
sitä, että jaksaisin juosta peruskestävyysalueeni ja vauhtikestävyysalueeni
rajamailla, parhaimmillaan koko matkan vauhtikestävyysalueen ”alalaidalla”.
Juoksu tuntui alussa todella hyvältä, mutta niinhän se
yleensä tuntuu (ellei mitään suurempaa ole pielessä) ja vauhti saattaa siksi
nousta liian kovaksi. Tarkkailinkin välillä kelloani (l. rannetietokonetta) ja
huomasin juoksevani sen mukaan noin 5’40 vauhtia, joskin sen mukaan kilometri
tuli täyteen aiemmin, kuin mitä virallinen tienvieressä oleva kyltti antoi
ymmärtää. Juoksu tuntui hyvältä ja ajattelin että vauhti on näin aluksi ihan
ok, oli se sitten 5’40 tai 6min/km. Hieman pelkäsin kuitenkin, että juoksisin
liian hiljaa, koska en lähdön jälkeen ollut nähnyt yhtään jänistä enkä ollut
ihan varma, että 4h 15 min jänikset varmasti olivat yhä takanani. Pian kahden
kilometrin jälkeen huomasin kuitenkin edessäni ryhmän, jonka keulassa juoksi
kaksi pupukorvaista 4 h liivit päällä. Matkaa ryhmään oli parisenkymmentä
metriä, joten päätin napata sen kiinni. Arvelin vaivan kannattavan, koska
edessä aukeaisi pian pitkä suora, jossa vastatuuli saattaisi olla melkoinen ja
ryhmästä saa aina tuulensuojaa.
 |
| Otahallissa reilu puoli tuntia ennen h-hetkeä (16.9.2017). |
Pysyin ryhmän vauhdissa hyvin jonnekin 8-10 kilometrin
seutuville, jolloin jouduin ensimmäisen kerran toteamaan, että vauhti saattaa
kuitenkin olla liian kova. Tässä vaiheessa en ottanut ryhmässä pysymisestä
stressiä, koska ajattelin hitaammankin vauhdin olevan ihan loistava. Jotenkin kuitenkin
pysyin ryhmän mukana (välillä se oli helpompaa, välillä vaikeampaa). Olin
etukäteen pelännyt 15 km kohtaa, koska tiesin jalkojeni alkavan siinä vaiheessa
kipeytymään, mutta matkaa olisi kuitenkin vielä reippaasti puoliväliinkin (saati
maaliin); pelkäsin etten saisi itseäni motivoitua kestämään kipua. Tämä pelko
osoittautui kuitenkin turhaksi, fiilis oli hyvä ja lähestyessämme Otaniemeä
(jossain 18 km kohdilla) alkoi vauhti tuntumaan todella sopivalta.
Olin omasta mielestäni lukenut, että maratonin ensimmäistä
"puolikasta" on pidennetty 300 metrin extra-lenkillä, mutta ylimääräinen lenkki
tehtiinkin toisen kierroksen alkuun. Tämä ei (ihme kyllä) sanottavammin
haitannut, juoksu kulki sen verran mukavasti. Aloin oikeasti haaveilemaan
neljän tunnin alituksesta, joskin tiesin vallan mainiosti, että todellinen
testi maratonilla alkaa vasta kolmenkympin kohdalla. Sitä edeltävä kolmas
kymppikin osoittautui haastavaksi, mutta jaksoin kuitenkin pysyä ryhmän mukana.
Olisikohan ollut noin 33 kilometrin kohdalla, kun huomasin
jääväni ryhmästä. Tämä harmitti, mutta oma vauhti tuntui kuitenkin vielä
reippaalta, joten päätin olla siihen tyytyväinen ja antaa ryhmän mennä. Itselleni
sopivalla vauhdilla olin yhä näköetäisyydellä, vaikka selvästi jo ryhmän ulkopuolella.
Pisimmän ylämäkipätkän jälkeen tuli pian jyrkähkö mutka vasemmalle, jolloin
ryhmän vauhti hieman hiljeni niin, että pääsin sen kannoille. Kun vielä hetken
päästä tuli taas yksi huoltopiste, jossa hetken aikaa edettiin kävelyä,
saavutin ryhmän. Matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä noin 6 klometriä, joten
epäilin pystyisinkö juoksemaan maaliin asti samaa vauhtia.
J oli perheineen kannustamassa (kyltit ja kaikki!) jossain
37 km kohdalla ja tämän siivittämänä tuntui hetken aikaa todella helpolta.
Kilometrin päästä tuli kuitenkin taas uusi heikkohetki kohdalle ja aloin
selvästi jäämään. Matkaa maaliin oli jäljellä vielä noin 4 kilometriä ja se
tuntui liian pitkältä omaan oloon nähden; en uskonut jaksavani rutistaa niin
usean kilometrin ajan. Tämä harmitti todella paljon, olin kuitenkin pysynyt 4
tunnin ryhmässä jo yli ¾ matkasta ja nyt jäisin neljän tunnin alituksesta
muutamia kilometrejä ennen maalia. Tiesin J:n uskovan minun alittavan tuon 4 h,
olihan hän juuri hetki sitten nähnyt minut ryhmän mukana, joten pettymys tuntui
siksi vielä suuremmalta. Onnekseni 39 kilometrin kohdalla oli jälleen
huoltopiste ja pääsin taas hyvin lähelle ryhmää, vaikken vielä saanutkaan sitä
kiinni. Hörpin itsekin reilun mukillisen vettä kävellen ja lähdin sitten
jatkamaan matkaa toivoen pysyväni edes lähietäisyydellä. Kuulin ryhmän jäniksen
sanovan, että he olivat tavoiteajasta noin 20 s edellä. Laskin mielessäni
sekunteja välillämme ja totesin, että olen tarpeeksi lähellä neljän tunnin
alitusta, kunhan vaan pysyn samalla etäisyydellä.
Pian edessä oli viimeinen ylämäki ja sen huipulla mieli
alkoi piristyä. Olin nyt jo hyvin lähellä ryhmää ja koska koko loppumatka oli
minulle hyvin tuttu, uskalsin nostaa (ja ihme kyllä pystyin) tahtia niin että
pääsin taas ryhmän mukaan. Vähän ennen 40 km kylttiä näin vielä mieheni, joka
oli oman puolikkaansa jälkeen siirtynyt kannustusjoukkoihin. Tuolloin tiesin,
että kyllä minä pystyn siihen (pakkohan se on); kahden kilometrin ajan jaksan
kyllä, se on vain yksi 2 kilometrin veto ja niitähän olin tehnyt (onneksi myös
väsyneenä). Tässä vaiheessa hengitys oli jo reipasta, mutta tottelin fiksuja
jäniksiämme ja keskityin pelkästään tekniikkaan (tosin vilkuilin kyllä kellosta
matkan hupenemista), jolloin vauhti pysyi helpommin yllä. Alle kilometri
maalista jäniksemme kertoivat aikaa neljään tuntii olevan kuusi minuuttia, jolloin
olin jo täysin varma siitä, että jaksan. Lupasin myös itselleni ettei minun
tarvitse ottaa mitään spurttia, kunhan pysyn jänisten takana loppusuoralle
asti, olinhan lähtenyt selvästi heidän takaansa liikkeelle. Tällä oli iso
merkitys psyykkeelle, oli helpompi jaksaa kun tiesi ettei tarvitse jaksaa
mitään haastavampaa. Parisataa metriä ennen maalia ohitin jänikset ja varmistin
näin neljän tunnin alitukseni. Maalissa oli aivan huikea olo huolimatta siitä,
että joka paikkaan särki ja paljon.
 |
| Häkeltyneen onnellisena (vihdoinkin) maalissa. |
Loistavalla treeniohjelmalla (kiitos valmentaja) ja sen
toteuttamisella oli tietysti iso merkitys onnistuneeseen lopputulokseen, mutta
monta muutakin asiaa osui kyllä täysin nappiin tällä kertaa: Ennen lähtöä
harmittelin etten ottanut mukaani shortseja, koska luvattua sadetta ei ollut
näkyvissä ja puolipitkissä trikoissa alkoi olemaan turhan lämmin. Ehdinkin jo
hieman kastella niitä merivedellä, mutta juuri ennen lähtöä kunnon sadekuuro
saapui ja kasteli juoksijat läpimäriksi. Lähdössä olikin sitten viileää, mikä
sopi minulle paremmin kuin hyvin. Onnekseni uusi kuuro kasteli meidät vielä
ensimmäisen kierroksen puolivälin tienoilla (ihan huippua) ja vaikka toisella
kierroksella ei satanut ollenkaan (kai?), missään vaiheessa ei silti tullut
myöskään liian kuuma. Myös syömisten ja juomisten kanssa kaikki toimi ainakin
riittävän hyvin. Aamupalan jälkeen otin yhden geelin hetki ennen lämmittelyä ja
juomisen lopetin noin 1.5 h ennen lähtöä, joten vatsa oli tyytyväinen
lähtöhetkellä. Spibeltissä minulla oli mukana kolme juotavaa geeliä (SIS green
apple), jotka avasin kymmenen kilometrin välein ja join hissukseen juostessa.
Ensimmäistä huoltopistettä lukuunottamatta taisin juoda kaikilla muilla pisteillä
(noin 4 km välein) ja vaikka janon lisääntyessä join koko ajan enemmän, pysyi
maha koko ajan toimintakunnossa (neste imeytyi). Selkä kipeytyi juostessa,
kuten olin pelännyt, mutta reidet pysyivät siitä huolimatta työkykyisinä, eikä
jalkapohjien kipukaan ollut sen pahempaa kuin aiemmilla pitkillä lenkeillä. Rantamaraton
tarjosi myös loistavat jänikset, jotka pitivät todella tasaista vauhtia yllä ja
aina silloin tällöin vielä mainitsivat paljonko ollaan aikataulusta edellä
(5-25 s). Lisäksi ryhmässä juokseminen helpottaa vauhdin pitämistä
huomattavasti; ilmanvastus on pienempi ja muiden vauhti siivittää omia jalkoja
jatkamaan. Myös tieto siitä, että ryhmästä tippuessa on vaikeampi ylipäätään
juosta, saa haluamaan ryhmässä pysymistä ja vauhdin eteen jaksaa tehdä
aavistuksen enemmän töitä, kuin yksin juostessa.
Nyt täytyy lopetella, sillä tälle maratonin jälkeiselle päivälle
oli kuin olikin ohjelmassa vielä ”treeniä”: kunnon venyttelyt. Keho kertoo,
että ne on kyllä hyvä tehdä tai liikkuminen saattaa olla huomenna vielä
vaikeampaa kuin tänään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti