Olen saattanut mainita, että mieheni kärsii
pakkomielteisestä hiihtohäiriöstä. Tätä lievittääksemme olemme nyt jo kahtena peräkkäisenä keväänä
matkustaneet Hettaan hiihtämään koko perheen voimin. Tämän syksyn aikana
tuntui, että yksi sun toinen oli jo käynyt ensilumilla jossain ja vähintään
julkaissut fb:ssä kauniita talvimaisemakuvia, joten vähitellen vakavahko
hiihtämishimo iski myös minuun. Periaatteessa sopivia loma-aikoja ei kuitenkaan
ollut näkyvissä, kuin vuoden vaihteessa, joten olin melko varma, että hiihdot
jäävät talven aikana vielä haaveiksi. Mieheni oli kuitenkin jo ehtinyt saada
ajatuksen hiihtomahdollisuudesta päähänsä ja niinpä hän aloitti ahkeran
selailun sopivien kohteiden ja kalentereidemme kanssa. Eräänä marraskuisena
päivänä sovimme sitten tekevämme reissun Ylläkselle. Alunperin taisimme
suunnitella nelipäiväistä matkaa, mutta vähitellen se vaihtui viideksi ja
houkuttelimme myös mieheni äidin mukaan reissullemme. Hotelliksi valikoitui se
ainoa, jossa oli yhä vapaana huoneisto hyvillä palveluilla (Lapland Hotel
Saaga).
Tarkoituksenamme oli matkustaa mennen tullen yöjunalla, mutta unohdimme
varmistaa, että myös paluujunassa oli tilaa makuuvaunussa uudella viiden päivän
aikataulullamme ja niinpää päädyimme menemään Ylläkselle (Kolariin tarkemmin
sanottuna) autojunalla auton kera ja ajamaan takaisin kotiin koko matkan
Ylläkseltä reissun loputtua. Reissua varatessa paluu autossa ei kuulostanut
yhtään liian pahalta koko reissun positiivisiin puoliin nähden, mutta katsotaan
mikä tilanne on huomisen* jälkeen, kun olemme istuneet sata (no, 12) tuntia
autossa.
Torstai 28.12.2017
Kolariin saavuimme autojunalla joskus yhdentoista aikaan
aamulla. Mieheni oli selkeästi jo flunssassa, joten sovimme, että minä käyn
noutamassa auton muiden odotellessa aseman puolella lämpimässä. Kolari toivotti meidät tervetulleiksi noin 20
asteen pakkaslukemilla, mutta autoa sai rauhassa odotella kodassa, joten auton
noutajankaan ei tarvinnut jäätyä ulkona. Autovaunujen päästyä noutopaikalle
kävelin reippaasti automme luo ja aloitin ikkunoiden jynssäyksen. Sitä ennen
pujahdin autoon pelkääjän paikalta sisään (kuljettajan puolen ovi ei auennut)
ja onnistuin (ihmeiden ihme) jopa käynnistämään auton. Edessämme olevan auton
kuskilla ei ollut yhtä hyvää tuuria ja niinpä sain odotella vielä hinausauton
paikalle saapumista, kunnes pääsin karauttamaan autollamme aseman pihalle hakemaan
reissun muita jäseniä. Lämpötila ei valitettavasti noussut Ylläsjärvelle ajaessa,
joten perillä päätimme anopin kanssa suunnata kohti hotellin kuntosalia latujen
sijaan. Hieman hukassahan sitä taas oli, kun sali oli vieras, mutta ihan hyvä
treeni tuli kuitenkin tehtyä.
Luminen Ylläs (1.1.2018) |
Perjantai 29.12.2017
Lapsemme olivat tässä vaiheessa lomaa jo niin lomamoodissa,
että heräsimme vasta puoli yhdeksän aikaan aamulla (ja silloinkin kellon
soittoon). Majoitukseemme kuului aamupala, joten ensimmäiseksi suuntasimme
hotellin päärakennukseen (yhteys onneksi sisäkautta) aamupalalle. Aamupalasta
toivuttuani (söin noin kolmen aamiaisen verran, joten siihen meni hetki) nappasin vapaan sukset mukaani ja lähdin tekemään ensimmäistä
hiihtotreeniäni. Pakkasta oli vielä reilut kymmenen astetta (~13-16 C), mutta
päätin uhmata mukavuudenhaluani ja lähdin silti (mitä nyt puin hiihtoasun alle
kahdet kerraston housut ja fleece-paidan).
Mies oli suunnitellut reitin, mutta
noin seitsemän kilometrin kohdalla tajudin onnistuneeni jo poikkeamaan siltä,
eikä paluu reitille oikein houkutellut, koska ilman koukkujakin se olisi tehnyt
18 km ja olin sillä hetkellä valaisemattomalla osuudella (hämärä tulee todella
aikaisin). Hiihdin siis tuloreittiäni takaisinpäin todetakseni lähtöpaikassa
saaneeni 15 km kasaan eli 3 km liian vähän. Niinpä otin vielä uuden suunnan
valaistulle osuudelle ja hiihdin Aurinkotuvan suuntaan kunnes mittarissa oli
2.5 km lisää. Tarkoitus oli kääntyä jo aimmin (1.5 km olisi riittänyt 18 km:n
keräämiseksi), mutta ahneus iski päälle. Tosin en sentään mennyt Aurinkotuvalle
asti (4 km yhteen suuntaan), vaikka melkein meinasin (joku tolkku sentään).
Lopulta mittarissa oli siis tasan 20 km ja saatoin hyvillä mielin palata
hotellille. Illalla lähdin vielä tyttöjen ja anopin kanssa hotellin kylpylään
lillumaan. Suurin osa ajasta taisi mennä lasten altaassa, jossa vesi oli
onneksi lämmintä, vaikkakin sitä olisi saanut olla aikuisen makuun vähän
enemmän. Lapsilla oli kuitenkin todella hauskaa ja olihan se aikas mahtava tapa
rentoutua päivän treenien jälkeen.
Lauantai 30.12.2017
Lauantai-aamuna oli esikoisen vuoro päästä hiihtämään, joten
aamupalasta toivuttuamme mies lähti esikoisen kanssa suksivuokraamon kautta
(jep, esikoisen monot unohtuivat kotiin) laduille ja minä lähdin kuopuksen
kanssa ulos peuhaamaan. Lounaan jälkeen oli tietysti päiväunien vuoro (myös omien) ja
hiihtämään lähdimme miehen kanssa vasta illalla. Koska mies oli yhä flunssainen
ja hiihtäisi siksi huomattavasti normaalia rauhallisemmin, sovimme hiihtävämme
yhdessä. Mies tosin aikoi hiihtää pertsaa ja minä vapaata, joten oli ihan mahdollista, että pysyisin vauhdissa mukana.
Äkäslompolalle menevän reitin varrelta 30.12.2017 |
Suuntasimme valaistuille laduille
tavoitteena hiihtää 10 km Äkäslompolan suuntaan ja samaa reittiä takaisin.
Hiihto sujui hyvin ja huomasin voimieni riittävän oikein hyvin parinkympin
hiihtoon. Pohdimme mieheni kanssa kuitenkin, että suunnittelemani 50 km hiihto
uutelle vuodelle saattaisi olla vielä vähän liikaa. Periaatteessa tiesin kyllä
jaksavani hiihtää kyseisen matkan nykykunnollakin, mutta jalkapohjani ja
nilkkani valittelivat hieman jo noista kahdenkympin hiihdoista. Lisäksi hiihto
veisi minimissään 4-5 tuntia aikaa (ilman pysähtymisiä) ja ainakin viimeiset 20
km tuntuisivat todella epämukavilta (Vuokatti hiihdon 60 km vuodelta 2009 yhä
hyvässä muistissa), enkä näin lomalla ollessa oikein kaivannut kyseistä
olotilaa. Hotellilla rupesinkin iltapuhteiksi suunnittelemaan seuraavan päivän
ohjelmaksi jotain mielenkiintoista 30 km hiihtoreittiä.
Perinteinen mäki Ylläksellä: pitkältä tuntuvan nousun jälkeen mutkan takaa paljastuu "vähän" lisää nousua (30.12.2017) |
Sunnuntai 31.12.2017
Vuoden viimeisenä päivänä lähdin lasten kanssa aamupalan
jälkeen hotellin pihalle peuhaamaan. Esikoinen keksi vaikka mitä kivaa
tekemistä ja nautti selvästi, kuopukselle riitti 15 minuuttia. Sinnittelimme
kuitenkin pihalla yli puolituntia ja palasimme sitten sisälle lounaalle ja päiväunille. Tosin tällä
kertaa omat uneni jäivät välistä (tunnustan tosin nukkuneeni kyllä heti
aamupalan jälkeen reilun tunnin verran), sillä anoppini ja mieheni palasivat
omilta hiihtoreissuiltaan ja vapauttivat minut omalleni. Kello oli jotain
kahden maissa kun pääsin matkaan ja huomasin valojen olevan jo valaistulla
osuudella päällä. Lähdin kuitenkin suunnittelemalleni reitille, joka kulkisi
ensimmäisen 4 km jälkeen valaisematonta reittiä ainakin 10 km verran.
Hiihdettyäni valaisematonta reittiä vajaat neljä kilometriä
tulin risteykseen, josta minun oli tarkoitus jatkaa Luosujärven rantakahvilan
suuntaan. Olin piirtänyt latukartaston paperille ja ottanut siitä kännykälläni
kuvan. Valitettavasti olin jättänyt kilometrit merkkaamatta, joten en ollut
ihan varma paljonko tuolta muutaman kilometrin päässä olevalta kahvilalta olisi
vielä matkaa valaistulle osuudelle (jälkikäteen laskien noin 16 km). Veikkasin
kuitenkin yli kymmentä kilometriä (lähelleppä meni) ja pelko pimeän
laskeutumisesta ennen ko. osuudelle pääsyä sai harkitsemaan suorinta reittiä
Ylläsjärven suuntaan. Viitan mukaan sinne oli matkaa 3.5 km ja mikäli olin
piirtänyt reitistön oikein, olisin tuolloin sillä valaistulla ladulla, jota
mieheni kanssa olimme edellisenä päivänä hiihtäneet. Hetken aikaa vatvoin vielä
Ylläsjärven suunnan ja täyskäännöksen välillä, koska aina oli olemassa se
mahdollisuus, että 3.5 km päässä ei odottaisikaan valaistu reitti ja joutuisin
hiihtämään sen takaisin ja lisäksi vielä juuri hiihtämäni 3.5 km matkan, kunnes
pääsisin valojen ääreen. Päätin kuitenkin luottaa piirrustukseeni ja niinpä
suuntasin kohti Ylläsjärveä.
Kyllähän tällaisella "reittikartalla" pärjää, pärjäähän? |
Muutaman kilometrin jälkeen huomasin helpotuksekseni
näköpiirissäni ison lampun (osoittautui lopulta kuuksi, joten se siitä) ja pian
tämän jälkeen edelläni kaksi muuta hiihtäjää hiihtämässä samaan suuntaan
kanssani. Ensimmäisestä ilosta ei tosiaan ollut pitkälle, mutta tieto siitä,
etten ollut reitillä yksin, poisti pelkoni lähes kokonaan ja saatoin vihdoin
rentoutua. Valaistulle osuudelle päästyäni jatkoin kohti Äkäslompolan suuntaan
ja päätin tällä kertaa hiihtää reittiä niin pitkälle, että mittarissa olisi
vähintään joku 17 km. Lopulta hiihdin Äkäshotellille saakka (mittarissa ~20 km)
ja käännyin sitten ympäri.
"Lamppu" hiihtoreitin varrella 31.12.2017. Kuvan laadusta voi syyttää hikisiä vaatteita, joilla lumeen tippunutta kännykkää ei saanut ihan kuivaksi... |
Hieman ennen Äkäshotellille saapumista olin saanut rauhassa
lasketella noin 2 km pitkän mäen alas ja nyt tuo samainen mäki odotti tietysti
edessä ”mukavana pienenä” ylämäkenä. Mäki (kuten kaikki hiihtämäni mäet
Ylläksellä) oli kuitenkin ihan hiihtokelpoinen ja vain muutamassa kohdassa oli
edettävä haarakäyntiä. Menoni oli kuitenkin hidasta, sillä matka tuntui jo jaloissa. Päästyäni ylös päätin hieman tankata ja vetäisin jäljellä
olevan pätkiksen nassuuni (toisen olin syönyt noin 10 km aiemmin). Tässä
vaiheessa myös pissahätä oli yltynyt sen verran kovaksi, että totesin
pissatauon olevan tarpeellinen. Suksista en kuitenkaan halunnut luopua, joten
kyykistyin muutaman metrin päähän ladusta ja toivoin, ettei muita hiihtäjiä
hetkeen ilmaantuisi paikalle. Tällä kertaa kävi tuuri ja selvisin ilman
yleisöä. Matkaa jatkaessa rupesin muistelemaan edellisen päivän paluuta, joka
oli tuntunut melkein pelkältä alamäeltä (menomatkaan kului 55 minuuttia ja
paluuseen 50), joten erehdyin kuvittelemaan paluuta helpoksi. Paluumatka oli
toki alamäkivoittoinen, mutta kummasti siinä nyt huomasi olevan ylämäkiäkin ja tietysti
ilmakin oli mukavasti viilentynyt, joten oli pakko jaksaa puskea eteenpäin.
Perillä mittari näytti 34,97 km, joten sukset otin pois jalasta vasta pienen
lisäympyrän hiihdettyäni.
Hotellilla laahustin todella kuumaan suihkuun ja sen
jälkeen olikin hetken aikaa hieman huono olo. Olin edelliskerran syönyt
aamupalalla noin kymmenen maissa ja vaikka söinkin silloin jälleen noin kolmen
aamupalan edestä, ei energiat ihan riittäneet iltaan asti. Mies valmisti onnekseni
kuumia voileipiä ja niitä kolme kappaletta syötyäni alkoi olo pikkuhiljaa paranemaan.
Loppuilta meni lepäillessä, muutaman ilotulituksen katsoin ikkunasta, mutta
hotellin toisella puolella olevaan ilotulistusnäytökseen en todellakaan
jaksanut lähteä (eipä jaksaneet kyllä muutkaan kokoonpanostamme). Uuden vuoden
kunniaksi söimme (rehellisemmin: söin) kuitenkin Maraboun Twist-pussin verran karkkeja ja muutama
sipsikin upposi.
Maanantai 1.1.2018
Joskus ensimmäisen päivän hiihtolenkin jälkeen asetin
itselleni Ylläsreissulle myös toisen tavoitteen eli 100 km hiihtämisen reissun aikana. Maanantaihin mennessä
kilometrejä oli kasassa jo 75, joten viimeiselle hiihtoreissulle jäi enää 25 km
hiihdettäväksi. Jalkapohjani olivat kuitenkin jo hieman arat, joten vapaan
monojen jalkaan laittaminen ei yhtään houkutellut. Toisaalta perinteisessäkin
oli omat ongelmansa, kuten hitaus (minun tekniikallani) ja päkiöiden
kipeytyminen pidemmillä matkoilla. Jälkimmäiseen olen epäillyt syyksi monon
taittumista päkiän kohdalla ponnistusvaiheessa. Pitkän vatvomisen jälkeen
lähdin liikkeelle perinteisellä hiihtotavalla, olihan ainakin vaihtelua
edellisiin päiviin. Päkiät ja varpaat kipeytyivät jälleen joskus 10 kilometrin
jälkeen ja kipu muistutti mieleeni, että itseasiassa joskus pyöräillessä olen
tuntenut ihan samaa kipua jaloissa, joten syy ei ehkä olekaan monoissa.
Reitiksi olin valinnut pätkän joka oli pääasiassa mukavan
tasaista, joten puitteet hiihdolle olivat erinomaiset. Kipu yltyi kuitenkin
koko ajan ja jossain viidentoista kilometrin jälkeen pyrin jo välttelemään
oikealla jalalla potkaisua, kokeilinpa välillä hiihtää vapaatakin. Ihan
viimeiset kilometrit laahustin eteenpäin, mutta pääsin kuin pääsinkin perille.
Mittarissa oli tässä vaiheessa tosin vasta 23,4 km, joten vielä oli käännyttävä
ympäri ja hiihdettävä 800 metriä takaisinpäin. Varmistelin vielä vähän ja
niinpä mittarissa oli lopulta yli 25 km, mutta eipä sillä väliä, kunhan sai
ottaa monot jalasta. Illalla parantelin oloani vielä lasten kanssa kylpylässä,
joten kipua lukuunottamatta päivä oli todella onnistunut. Ennen nukkumaanmenoa
kävimme vielä hotellin ravintolassa syömässä (nam) ja pakkasimme suurimman osan
tavaroista, sillä aamulla odotti kotiin matkustamisen vuoro.
Kuva viimeisen hiihtolenkin varrelta (1.1.2018) |
*Tämän postauksen alun kirjoittelin jo viime maanantaina,
jolloin paluumatka oli vielä edessä. Nyt on matka takana ja vaikka se todella
tuntui kestävän loputtomiin, selvisimme kuitenkin ehjin nahoin ja hermoin
perille. Liikenteeseen pääsimme lähtemään noin yhdentoista aikaan ja kotona
olimme kello 2 yöllä, joten melko pitkäänhän siinä meni. Paluumatkalla pohdimme
jo kevään Hetan reissun ajankohtaa ja taisi anoppinikin luvata lähteä sinne
kanssamme, joten tämän reissun voi summata erittäin onnistuneeksi. Nyt yritän
henkisesti valmistautua huomenna pidettävään Loppiaisrogaining-tapahtumaan,
jonne olen jälleen kerran ilmoittautunut, vaikka edellisvuonna päätin (jälleen
kerran) etten enää osallistu. Tapahtuma on hyvin järjestetty, mutta kahdeksan tuntia 20 asteen pakkasessa on vähän turhan extremeä tällaisen mukavuudenhaluisen nautiskelijan makuun. Viimeiset kaksi vuotta olen rämpinyt tapahtumassa
yhdessä
mieheni kanssa, mutta tänä vuonna peesaan J:tä. 20 asteen pakkasen sijaan nyt
on luvassa plus-asteita (ken uskoo), joten pyörillä lähdetään. Juosten kestän
noin 15 km (sitten kipeytyvät jalat), joten saapa nähdä kuinka kauan tänä
vuonna menee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti