Lomatreenailuja: Osa 2 Ylläs

Olen saattanut mainita, että mieheni kärsii pakkomielteisestä hiihtohäiriöstä. Tätä lievittääksemme  olemme nyt jo kahtena peräkkäisenä keväänä matkustaneet Hettaan hiihtämään koko perheen voimin. Tämän syksyn aikana tuntui, että yksi sun toinen oli jo käynyt ensilumilla jossain ja vähintään julkaissut fb:ssä kauniita talvimaisemakuvia, joten vähitellen vakavahko hiihtämishimo iski myös minuun. Periaatteessa sopivia loma-aikoja ei kuitenkaan ollut näkyvissä, kuin vuoden vaihteessa, joten olin melko varma, että hiihdot jäävät talven aikana vielä haaveiksi. Mieheni oli kuitenkin jo ehtinyt saada ajatuksen hiihtomahdollisuudesta päähänsä ja niinpä hän aloitti ahkeran selailun sopivien kohteiden ja kalentereidemme kanssa. Eräänä marraskuisena päivänä sovimme sitten tekevämme reissun Ylläkselle. Alunperin taisimme suunnitella nelipäiväistä matkaa, mutta vähitellen se vaihtui viideksi ja houkuttelimme myös mieheni äidin mukaan reissullemme. Hotelliksi valikoitui se ainoa, jossa oli yhä vapaana huoneisto hyvillä palveluilla (Lapland Hotel Saaga). 

Tarkoituksenamme oli matkustaa mennen tullen yöjunalla, mutta unohdimme varmistaa, että myös paluujunassa oli tilaa makuuvaunussa uudella viiden päivän aikataulullamme ja niinpää päädyimme menemään Ylläkselle (Kolariin tarkemmin sanottuna) autojunalla auton kera ja ajamaan takaisin kotiin koko matkan Ylläkseltä reissun loputtua. Reissua varatessa paluu autossa ei kuulostanut yhtään liian pahalta koko reissun positiivisiin puoliin nähden, mutta katsotaan mikä tilanne on huomisen* jälkeen, kun olemme istuneet sata (no, 12) tuntia autossa.

Torstai 28.12.2017

Kolariin saavuimme autojunalla joskus yhdentoista aikaan aamulla. Mieheni oli selkeästi jo flunssassa, joten sovimme, että minä käyn noutamassa auton muiden odotellessa aseman puolella lämpimässä.  Kolari toivotti meidät tervetulleiksi noin 20 asteen pakkaslukemilla, mutta autoa sai rauhassa odotella kodassa, joten auton noutajankaan ei tarvinnut jäätyä ulkona. Autovaunujen päästyä noutopaikalle kävelin reippaasti automme luo ja aloitin ikkunoiden jynssäyksen. Sitä ennen pujahdin autoon pelkääjän paikalta sisään (kuljettajan puolen ovi ei auennut) ja onnistuin (ihmeiden ihme) jopa käynnistämään auton. Edessämme olevan auton kuskilla ei ollut yhtä hyvää tuuria ja niinpä sain odotella vielä hinausauton paikalle saapumista, kunnes pääsin karauttamaan autollamme aseman pihalle hakemaan reissun muita jäseniä. Lämpötila ei valitettavasti noussut Ylläsjärvelle ajaessa, joten perillä päätimme anopin kanssa suunnata kohti hotellin kuntosalia latujen sijaan. Hieman hukassahan sitä taas oli, kun sali oli vieras, mutta ihan hyvä treeni tuli kuitenkin tehtyä. 

Luminen Ylläs (1.1.2018)

Perjantai 29.12.2017

Lapsemme olivat tässä vaiheessa lomaa jo niin lomamoodissa, että heräsimme vasta puoli yhdeksän aikaan aamulla (ja silloinkin kellon soittoon). Majoitukseemme kuului aamupala, joten ensimmäiseksi suuntasimme hotellin päärakennukseen (yhteys onneksi sisäkautta) aamupalalle. Aamupalasta toivuttuani (söin noin kolmen aamiaisen verran, joten siihen meni hetki) nappasin vapaan sukset mukaani ja lähdin tekemään ensimmäistä hiihtotreeniäni. Pakkasta oli vielä reilut kymmenen astetta (~13-16 C), mutta päätin uhmata mukavuudenhaluani ja lähdin silti (mitä nyt puin hiihtoasun alle kahdet kerraston housut ja fleece-paidan). 

Mies oli suunnitellut reitin, mutta noin seitsemän kilometrin kohdalla tajudin onnistuneeni jo poikkeamaan siltä, eikä paluu reitille oikein houkutellut, koska ilman koukkujakin se olisi tehnyt 18 km ja olin sillä hetkellä valaisemattomalla osuudella (hämärä tulee todella aikaisin). Hiihdin siis tuloreittiäni takaisinpäin todetakseni lähtöpaikassa saaneeni 15 km kasaan eli 3 km liian vähän. Niinpä otin vielä uuden suunnan valaistulle osuudelle ja hiihdin Aurinkotuvan suuntaan kunnes mittarissa oli 2.5 km lisää. Tarkoitus oli kääntyä jo aimmin (1.5 km olisi riittänyt 18 km:n keräämiseksi), mutta ahneus iski päälle. Tosin en sentään mennyt Aurinkotuvalle asti (4 km yhteen suuntaan), vaikka melkein meinasin (joku tolkku sentään). Lopulta mittarissa oli siis tasan 20 km ja saatoin hyvillä mielin palata hotellille. Illalla lähdin vielä tyttöjen ja anopin kanssa hotellin kylpylään lillumaan. Suurin osa ajasta taisi mennä lasten altaassa, jossa vesi oli onneksi lämmintä, vaikkakin sitä olisi saanut olla aikuisen makuun vähän enemmän. Lapsilla oli kuitenkin todella hauskaa ja olihan se aikas mahtava tapa rentoutua päivän treenien jälkeen. 

Lauantai 30.12.2017

Lauantai-aamuna oli esikoisen vuoro päästä hiihtämään, joten aamupalasta toivuttuamme mies lähti esikoisen kanssa suksivuokraamon kautta (jep, esikoisen monot unohtuivat kotiin) laduille ja minä lähdin kuopuksen kanssa ulos peuhaamaan. Lounaan jälkeen oli tietysti päiväunien vuoro (myös omien) ja hiihtämään lähdimme miehen kanssa vasta illalla. Koska mies oli yhä flunssainen ja hiihtäisi siksi huomattavasti normaalia rauhallisemmin, sovimme hiihtävämme yhdessä. Mies tosin aikoi hiihtää pertsaa ja minä vapaata, joten oli ihan mahdollista, että pysyisin vauhdissa mukana.

Äkäslompolalle menevän reitin varrelta 30.12.2017

Suuntasimme valaistuille laduille tavoitteena hiihtää 10 km Äkäslompolan suuntaan ja samaa reittiä takaisin. Hiihto sujui hyvin ja huomasin voimieni riittävän oikein hyvin parinkympin hiihtoon. Pohdimme mieheni kanssa kuitenkin, että suunnittelemani 50 km hiihto uutelle vuodelle saattaisi olla vielä vähän liikaa. Periaatteessa tiesin kyllä jaksavani hiihtää kyseisen matkan nykykunnollakin, mutta jalkapohjani ja nilkkani valittelivat hieman jo noista kahdenkympin hiihdoista. Lisäksi hiihto veisi minimissään 4-5 tuntia aikaa (ilman pysähtymisiä) ja ainakin viimeiset 20 km tuntuisivat todella epämukavilta (Vuokatti hiihdon 60 km vuodelta 2009 yhä hyvässä muistissa), enkä näin lomalla ollessa oikein kaivannut kyseistä olotilaa. Hotellilla rupesinkin iltapuhteiksi suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaksi jotain mielenkiintoista 30 km hiihtoreittiä.

Perinteinen mäki Ylläksellä: pitkältä tuntuvan nousun jälkeen mutkan takaa paljastuu "vähän" lisää nousua (30.12.2017)

Sunnuntai 31.12.2017

Vuoden viimeisenä päivänä lähdin lasten kanssa aamupalan jälkeen hotellin pihalle peuhaamaan. Esikoinen keksi vaikka mitä kivaa tekemistä ja nautti selvästi, kuopukselle riitti 15 minuuttia. Sinnittelimme kuitenkin pihalla yli puolituntia ja palasimme sitten sisälle lounaalle ja päiväunille. Tosin tällä kertaa omat uneni jäivät välistä (tunnustan tosin nukkuneeni kyllä heti aamupalan jälkeen reilun tunnin verran), sillä anoppini ja mieheni palasivat omilta hiihtoreissuiltaan ja vapauttivat minut omalleni. Kello oli jotain kahden maissa kun pääsin matkaan ja huomasin valojen olevan jo valaistulla osuudella päällä. Lähdin kuitenkin suunnittelemalleni reitille, joka kulkisi ensimmäisen 4 km jälkeen valaisematonta reittiä ainakin 10 km verran. 

Hiihdettyäni valaisematonta reittiä vajaat neljä kilometriä tulin risteykseen, josta minun oli tarkoitus jatkaa Luosujärven rantakahvilan suuntaan. Olin piirtänyt latukartaston paperille ja ottanut siitä kännykälläni kuvan. Valitettavasti olin jättänyt kilometrit merkkaamatta, joten en ollut ihan varma paljonko tuolta muutaman kilometrin päässä olevalta kahvilalta olisi vielä matkaa valaistulle osuudelle (jälkikäteen laskien noin 16 km). Veikkasin kuitenkin yli kymmentä kilometriä (lähelleppä meni) ja pelko pimeän laskeutumisesta ennen ko. osuudelle pääsyä sai harkitsemaan suorinta reittiä Ylläsjärven suuntaan. Viitan mukaan sinne oli matkaa 3.5 km ja mikäli olin piirtänyt reitistön oikein, olisin tuolloin sillä valaistulla ladulla, jota mieheni kanssa olimme edellisenä päivänä hiihtäneet. Hetken aikaa vatvoin vielä Ylläsjärven suunnan ja täyskäännöksen välillä, koska aina oli olemassa se mahdollisuus, että 3.5 km päässä ei odottaisikaan valaistu reitti ja joutuisin hiihtämään sen takaisin ja lisäksi vielä juuri hiihtämäni 3.5 km matkan, kunnes pääsisin valojen ääreen. Päätin kuitenkin luottaa piirrustukseeni ja niinpä suuntasin kohti Ylläsjärveä. 

Kyllähän tällaisella "reittikartalla" pärjää, pärjäähän?

Muutaman kilometrin jälkeen huomasin helpotuksekseni näköpiirissäni ison lampun (osoittautui lopulta kuuksi, joten se siitä) ja pian tämän jälkeen edelläni kaksi muuta hiihtäjää hiihtämässä samaan suuntaan kanssani. Ensimmäisestä ilosta ei tosiaan ollut pitkälle, mutta tieto siitä, etten ollut reitillä yksin, poisti pelkoni lähes kokonaan ja saatoin vihdoin rentoutua. Valaistulle osuudelle päästyäni jatkoin kohti Äkäslompolan suuntaan ja päätin tällä kertaa hiihtää reittiä niin pitkälle, että mittarissa olisi vähintään joku 17 km. Lopulta hiihdin Äkäshotellille saakka (mittarissa ~20 km) ja käännyin sitten ympäri. 

"Lamppu" hiihtoreitin varrella 31.12.2017. Kuvan laadusta voi syyttää hikisiä vaatteita, joilla lumeen tippunutta kännykkää ei saanut ihan kuivaksi...

Hieman ennen Äkäshotellille saapumista olin saanut rauhassa lasketella noin 2 km pitkän mäen alas ja nyt tuo samainen mäki odotti tietysti edessä ”mukavana pienenä” ylämäkenä. Mäki (kuten kaikki hiihtämäni mäet Ylläksellä) oli kuitenkin ihan hiihtokelpoinen ja vain muutamassa kohdassa oli edettävä haarakäyntiä. Menoni oli kuitenkin hidasta, sillä matka tuntui jo jaloissa. Päästyäni ylös päätin hieman tankata ja vetäisin jäljellä olevan pätkiksen nassuuni (toisen olin syönyt noin 10 km aiemmin). Tässä vaiheessa myös pissahätä oli yltynyt sen verran kovaksi, että totesin pissatauon olevan tarpeellinen. Suksista en kuitenkaan halunnut luopua, joten kyykistyin muutaman metrin päähän ladusta ja toivoin, ettei muita hiihtäjiä hetkeen ilmaantuisi paikalle. Tällä kertaa kävi tuuri ja selvisin ilman yleisöä. Matkaa jatkaessa rupesin muistelemaan edellisen päivän paluuta, joka oli tuntunut melkein pelkältä alamäeltä (menomatkaan kului 55 minuuttia ja paluuseen 50), joten erehdyin kuvittelemaan paluuta helpoksi. Paluumatka oli toki alamäkivoittoinen, mutta kummasti siinä nyt huomasi olevan ylämäkiäkin ja tietysti ilmakin oli mukavasti viilentynyt, joten oli pakko jaksaa puskea eteenpäin. Perillä mittari näytti 34,97 km, joten sukset otin pois jalasta vasta pienen lisäympyrän hiihdettyäni. 

Hotellilla laahustin todella kuumaan suihkuun ja sen jälkeen olikin hetken aikaa hieman huono olo. Olin edelliskerran syönyt aamupalalla noin kymmenen maissa ja vaikka söinkin silloin jälleen noin kolmen aamupalan edestä, ei energiat ihan riittäneet iltaan asti. Mies valmisti onnekseni kuumia voileipiä ja niitä kolme kappaletta syötyäni alkoi olo pikkuhiljaa paranemaan. Loppuilta meni lepäillessä, muutaman ilotulituksen katsoin ikkunasta, mutta hotellin toisella puolella olevaan ilotulistusnäytökseen en todellakaan jaksanut lähteä (eipä jaksaneet kyllä muutkaan kokoonpanostamme). Uuden vuoden kunniaksi söimme (rehellisemmin: söin) kuitenkin Maraboun Twist-pussin verran karkkeja ja muutama sipsikin upposi. 

Maanantai 1.1.2018

Joskus ensimmäisen päivän hiihtolenkin jälkeen asetin itselleni Ylläsreissulle myös toisen tavoitteen eli 100 km hiihtämisen reissun aikana. Maanantaihin mennessä kilometrejä oli kasassa jo 75, joten viimeiselle hiihtoreissulle jäi enää 25 km hiihdettäväksi. Jalkapohjani olivat kuitenkin jo hieman arat, joten vapaan monojen jalkaan laittaminen ei yhtään houkutellut. Toisaalta perinteisessäkin oli omat ongelmansa, kuten hitaus (minun tekniikallani) ja päkiöiden kipeytyminen pidemmillä matkoilla. Jälkimmäiseen olen epäillyt syyksi monon taittumista päkiän kohdalla ponnistusvaiheessa. Pitkän vatvomisen jälkeen lähdin liikkeelle perinteisellä hiihtotavalla, olihan ainakin vaihtelua edellisiin päiviin. Päkiät ja varpaat kipeytyivät jälleen joskus 10 kilometrin jälkeen ja kipu muistutti mieleeni, että itseasiassa joskus pyöräillessä olen tuntenut ihan samaa kipua jaloissa, joten syy ei ehkä olekaan monoissa. 

Reitiksi olin valinnut pätkän joka oli pääasiassa mukavan tasaista, joten puitteet hiihdolle olivat erinomaiset. Kipu yltyi kuitenkin koko ajan ja jossain viidentoista kilometrin jälkeen pyrin jo välttelemään oikealla jalalla potkaisua, kokeilinpa välillä hiihtää vapaatakin. Ihan viimeiset kilometrit laahustin eteenpäin, mutta pääsin kuin pääsinkin perille. Mittarissa oli tässä vaiheessa tosin vasta 23,4 km, joten vielä oli käännyttävä ympäri ja hiihdettävä 800 metriä takaisinpäin. Varmistelin vielä vähän ja niinpä mittarissa oli lopulta yli 25 km, mutta eipä sillä väliä, kunhan sai ottaa monot jalasta. Illalla parantelin oloani vielä lasten kanssa kylpylässä, joten kipua lukuunottamatta päivä oli todella onnistunut. Ennen nukkumaanmenoa kävimme vielä hotellin ravintolassa syömässä (nam) ja pakkasimme suurimman osan tavaroista, sillä aamulla odotti kotiin matkustamisen vuoro. 

Kuva viimeisen hiihtolenkin varrelta (1.1.2018)

*Tämän postauksen alun kirjoittelin jo viime maanantaina, jolloin paluumatka oli vielä edessä. Nyt on matka takana ja vaikka se todella tuntui kestävän loputtomiin, selvisimme kuitenkin ehjin nahoin ja hermoin perille. Liikenteeseen pääsimme lähtemään noin yhdentoista aikaan ja kotona olimme kello 2 yöllä, joten melko pitkäänhän siinä meni. Paluumatkalla pohdimme jo kevään Hetan reissun ajankohtaa ja taisi anoppinikin luvata lähteä sinne kanssamme, joten tämän reissun voi summata erittäin onnistuneeksi. Nyt yritän henkisesti valmistautua huomenna pidettävään Loppiaisrogaining-tapahtumaan, jonne olen jälleen kerran ilmoittautunut, vaikka edellisvuonna päätin (jälleen kerran) etten enää osallistu. Tapahtuma on hyvin järjestetty, mutta kahdeksan tuntia 20 asteen pakkasessa on vähän turhan extremeä tällaisen mukavuudenhaluisen nautiskelijan makuun. Viimeiset kaksi vuotta olen rämpinyt tapahtumassa yhdessä mieheni kanssa, mutta tänä vuonna peesaan J:tä. 20 asteen pakkasen sijaan nyt on luvassa plus-asteita (ken uskoo), joten pyörillä lähdetään. Juosten kestän noin 15 km (sitten kipeytyvät jalat), joten saapa nähdä kuinka kauan tänä vuonna menee...