Korvaavan kilpailun valinta kauden päätähtäimelleni ei
lopulta ollut kovin vaikea tehtävä, vaikka kylläkin vetkuttelin tavoilleni
uskollisesti aina viimeiseen asti. Sen jälkeen, kun olin päättänyt kilpailla jo
kaksi viikkoa X-kaadon jälkeen, oli valittava vielä kahden kilpailun väliltä. Mäkiseltä
vaikuttava puolikas olisi ollut tarjolla muutaman tunnin ajomatkan päässä. Vaikkei
ennätyksestä olisi tuolla reitillä voinut haaveilla, vaikutti päätökseen lopulta
enemmän ajomatka. Helsingin Paloheinässä oli omaksi onnekseni kuitenkin
tarjolla samana päivänä 10 km polkujuoksukilpailu Helsinki Trail Run. Sen
osalta epäilytti kaksi asiaa: Treeneihini nähden matka oli turhan lyhyt. Toki
10 km poluilla on aina ajallisesti pidempi, kuin 10 km tasaisella, mutta oli se
silti vähän eri asia, tähtäimessä kun kuitenkin oli ollut tasaisella juostavan
puolikkaan lisäksi 5 h multisport-kilpailu. Toisekseen en luottanut pätkääkään
nilkkaani, eikä mies ollut kotona nilkkaani teippaamassa (enkä itse sitä osaa),
joten riski sen nyrjähtämiseen oli varmasti olemassa. Alkuviikon olin
aivastellut ja pelännyt flunssan uusivan X-kaadon seurauksena, mutta torstaina
olo oli taas ihan hyvä, joten järjestin äidistäni lastenvahdin lauantaille ja
tein päätöksen osallistua Helsinki Trail Runiin.
Ylävatsa oli ollut oudon tuntuinen jo muutaman päivän ennen
kisaa ja niinpä en uskaltanut syödä ennen kello yhden starttia kuin aamupalan.
Muutama glugoosipastilli oli mukana ja niitä mutustelin verkkaamisen ohessa.
Reittikartan olin katsonut ennakkoon, mutta siitä, kun viimeksi juoksentelin Paloheinässä on jo kulunut niin kauan aikaa, etten osannut päätellä reitistä tai sen
mäkisyydestä juuri mitään. Ennen kisaa kuulin tosin huhuja, että reitin
lopuksi kiivettäisiin useamman kerran Paloheinän jätemäen päälle, joten osasin
olettaa pientä tunkkausta olevan edessä. Porukkaa oli paikalla joku reilu
parisen sataa eli ainakaan yksin tuskin tarvitsi juosta. Suunnitelmanani oli painella
heti alusta asti reippaasti, mutta melko hyvä vointisena aina noin seitsemään
kilometriin saakka ja sen jälkeen taistella itseni maaliin.
Muutama minuutti ennen starttia siirryimme lähtöalueelle ja
sitten olikin aika lähteä juoksemaan. Yllätyksekseni mäelle lähdettiin
kiipeämään jo heti muutaman sadan metrin jälkeen, mutta mikäpäs siinä. Olin
laittanut jalkaani nastalenkkarit, joten mäen mutaisuudesta huolimatta pito oli
ihan kohtuullisen hyvä. Toisin oli joillakin kanssajuoksijoilla, joilla askel
lipsui ikävän näköisesti jyrkässä mäessä. Jyrkimmässä kohdassa tuli vastaan useampi
selkä ja alamäkikin meni kohtuu vauhdikkaasti (kiitos nastojen) aina siihen
asti, kunnes mäen päälle lähdettiin kiipeämään uudestaan. Kolmatta kertaa
kiivetessä oli kyllä vähän heikko olo, mutta lopulta reitti suuntasi kohti
metsää ja vähän tasaisempaa alustaa.
 |
| Helsinki Trail Runin alun kipuamista (kuva: Kimmo Lindeman). |
Juoksin ensimmäiset kolme kilometriä porukassa, jossa yhtenä
hetkenä pohdin pitäisikö yrittää päästä ohi ja toisena pelkäsin etten edes
pysyisi joukon mukana. Jalat tuntuivat jotenkin ihmeen voimattomilta. Kolmen kilometrin jälkeen reitti suuntasi Vantaanjoen
varteen ja tässä vaiheessa takaa tuli ainakin muutama nainen porukkamme ohi. Myös
vauhti porukassa kasvoi, juoksualusta kun muuttui juurakkoisesta metsäpolusta
vähitellen tasaiseksi, joskin hieman mutaiseksi, niityksi. Oma olo alkoi
vähitellen tuntumaan vahvalta ja niinpä lähdin nostamaan vauhtiani. Samalla kun
edessä olevat selät lähenivät ja jäivät vähitellen taakse, alkoi oma fiilis
nousemaan, joskin pohdin kyllä, että juoksen jo omien rajojeni tuntumassa ja
mahdollinen notkahdus ehtii saapua ennen maalia. En halunnut kuitenkaan alkaa
varmistelemaan, olinhan juoksemassa kauden viimeistä kilpailuani. Nilkan
mahdolliseen nyrjähtämiseenkin suhtauduin ajatuksella, että jos menee niin eipä
kuitenkaan ole tarvetta hetkeen treenailla juoksua.
Juomapiste oli jossain kuuden kilometrin kohdalla, mutten
kaivannut nestettä. Sen sijaan kaivoin taskustani loput kaksi glugoosipastillia
ja pistin suuhuni. Tosin sähläsin minigrip-pussin kanssa hetken, kun toinen
pastilleista ei millään meinannut irrota pussista. Mitään järkeä ajan
tuhlaamisessa pussin avaamiseen ei tietysti ollut, mutta enpä jotenkin osannut lopettaa
ajoissa. No siinä meni muutama sekunti ja ainakin yksi juoksija ohi, sitten
sain sentään jatkettua juoksua. Melko pian alkoi pitkä pitkospuu-osuus ja sehän
sopi paremmin kuin hyvin. Nastojen takia ei juuri tarvinnut varoa askellusta ja
pystyin jatkamaan juoksua pidemmällä askeleella.
 |
| Ihanaa pitkospuu-baanaa Helsinki Trail Runissa hieman puolen välin jälkeen (kuva: Kimmo Lindeman). Älkää kysykö, miksi posket ovat noin lommolla ja suu törröllään, ei nimittäin aavistustakaan. |
En huomannut matkan varrella kilometrimerkkejä, mutta Garmin
ilmoitteli kiltisti joka kerta kun kilometri tuli täyteen. Kahdeksan kilometrin
kohdalla hihkaisin edessä juoksevalle naiselle, että nyt pitäisi kellon mukaan
olla enää noin kaksi kilometriä maaliin. Pohdimme yhdessä, että kymppi on kova matka juosta ja toivoimme ettei mäkiä tarvitsisi kivuta enää lopussa.
Kanssajuoksijani muistutti kuitenkin asiasta, joka oli juoksun aikana päässyt
unohtumaan; tässä vaiheessa ei saa enää tuntua hyvältä. Tämä mielessä pyrin
pitämään vauhtia yllä edessä olevan ylämäen aikana ja vaikka lyhyt pätkä lähes
poluttomassa tiheikössä tämän jälkeen tappoikin hetkeksi vauhdin, sain sen taas
nousemaan ennen kuin oli jälleen aika alkaa kipuamaan jätemäkeä. Suunta oli
alkuun nähden vastakkainen, joten suurinpiirtein pystyi arvioimaan mitä oli
edessä. Tunkkaaminen tuntui pahalta, mutta lähenevät selät edessä kertoivat
että voisi se huonomminkin kulkea.
Kun kisan viimeinen ylämäki oli takana, lähdin pinkomaan
alamäkeä niin kovaa kun uskalsin. Kaksi selkää ohitin vielä ennen maalisuoraa,
jonka painelin ikään kuin olisin ollut juoksemassa 200 m vetoa radalla. Maalin
jälkeen pitikin sitten hetki haukkailla happea. Leijuin kuitenkin jo melko pian
ilmassa, niin tyytyväinen olin sillä hetkellä juoksuuni. Joskin näin
jälkikäteen voi todeta, että ehkä jossain vaiheessa on tullut mentyä liian
hiljaa, kun lopussa oli vielä niin paljon paukkuja jäljellä...Keskisyke oli
Garminin mukaan 177 ja kilometrivauhti 6'20 min/km. Virallinen aikana oli 1:04'01 ja sijoitus
9/117, joihin olen molempiin kyllä enemmän kuin tyytyväinen. Tähän suoritukseen oli hyvä
päättää kausi, eikä se puolikkaan vauhdin testaamisen väliin jääminen
oikeastaan edes harmita. Ehkä ensi vuonna uusi yritys tai sittei ei. Kilpailusuunnitelmat
ensi vuoden osalta ovat nimittäin vielä täysin tekemättä. Nyt naustiskelen
ylimenokaudesta, jonka sisällöstä lisää myöhemmin.
 |
| Helsinki Trail Runin reitti Garminini piirtämänä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti