Kisakooste 2019

Tänä vuonna kisastartit jäivät todella vähiin ja kisapostaukset vielä heikommalle. Pohkeen revähdys keväällä pilasi hyvin sujuneen treeniputken ja ensimmäisen kisastartin sainkin vasta heinäkuussa Marski Challenge-seikkailukilpailussa. Tuon kisan kisasimme viime vuoden tapaan yhdessä mieheni kanssa. Päiväksi sattui kesän kuumin päivä, mutta järjestäjät olivat varautuneet tähän ja niinpä vettä oli tarjolla kisan eri kohdissa sekä juotavaksi että ihan vain kehon viilentämiseksi. Kuumuudesta huolimatta sain itsestäni ihan kelvollisesti tehoja irti, vaikkakin jäi toki mietityttämään, mihin olisin pystynyt, jos treeniputki ei olisi päässyt katkeamaan. Kisan voitti sama joukkue kuin edellisenäkin kesänä, mutta tällä kertaa väliimme mahtui useampi joukkue. Tyydytystä toi se, että hävisimme pienemmällä marginaalilla kuin viimeksi. Vaikka sekä omassa juoksu- että pyöräkunnossa oli parantamisen varaa, tuli kisassa tunne, että nimenomaan pyörä oli se, jolla jäin kilpasiskoista. Loppusijoituksemme oli viides ja voittajille jäimme noin 19 minuuttia, kun oma kokonaisaikamme oli 5h 33 min 24 s. Kisan huippuhetkiä olivat flying fox-vaijeriliut korkeuksissa, joihin en normioloissa suostuisi ikipäivänä, sekä suppilaudalla toteutettu rastienhakuosio, jolloin sain maata laudalla ja kauhoa vettä päälleni mieheni meloessa takanani.   

Marski Challenge 2019:n maalissa. Kuva: Tomi Liljemark/Marski Challenge 2019

Vuoden tokan startin sain tehtyä vihdoin syyskuussa Nuuksio Classic Trail Marathonilla. Kisaan olin alunperin ilmoittautunut sillä ajatuksella, että Bodomin tuplalle treenatessa olisin saanut hiottua itselleni todella hyvän pohjan polkumaraa varten ja kesän aikana olisi sitten ollut aikaa lisätä vähän kilsoja treeniohjelmaan. Toisin kävi ja lähdin polkumaralle niin, etten kovin montaa yli 20 km juoksua ollut vähään aikaan tehnyt. Optimistinen tavoite oli ehtiä maaliin kuudessa tunnissa, mutta loppuaikani oli joku 6 h 19 min. Kisan aikana oli juomapisteitä 9.5 km, 24 km ja 33 km kohdilla. Juoksuliivissä kannoin kahta puolen litran lötköpulloa, joita juomapisteillä täyttelin. Alkumatkasta närästi enkä juonut tarpeeksi, niinpä ensimmäisellä juomapisteellä ei tarvinnut lisätä kuin toiseen lötköön vähän vettä. Jossain 17 km kohdalla huomasin janon olevan melkoinen ja lötköpullojen tietysti lähes tyhjiä, vaikka matkaa seuraavalle juomapisteelle oli vielä monta kilometriä. Ihan ok vauhti taittui tässä huomattavasti hitaammaksi ja siirtyminen ylämäkien jälkeen kävelystä juoksuun alkoi olla vaikeaa. Jäin myös letkasta, jossa olin vielä hetkeä aiemmin juossut ihan hyvällä tunteella. Tämän jälkeen reissun teko oli kaikinpuolin kamalaa. Jaksoin jatkaa etenemistä ainoastaan sen ajatuksen turvin, että kisa toimi sentään hyvänä ylipitkänä peruskestävyystreeninä  X-kaato-seikkailukilpailua varten. Vaikka viimeiseltä juomapisteeltä lähtiessä jouduin kävelemään todella pitkään ennen kuin sain pakotettua väsyneet ja tuskallisen kivuliaat jalkani jälleen juoksemaan, sujuivat kisan viimeiset viitisen kilometriä syystä tai toisesta todella hyvin. Ehkä nesteet olivat vihdoin imeytyneet ja ainakin minulla oli vihdoin sopivan viileää (alkumatkasta vaivasi taas kuumuus, vaikkei mikään varsinaisen kuuma päivä ollutkaan). Yht’äkkiä jalka nousi lähes kevyesti ja juoksu tuntui melkein lennokkaalta. Ohittelin jopa joitakin minua aiemmin ohittaneita ja maaliin juoksin spurtaten. Harmi, ettei tuo tunne tullut jo pariakymmentä kilometriä aiemmin...

Marskin prologi-osuudelta. Hiukset on tässä vaiheessa märät ainoastaan siitä syystä, että kastelin ne lavuaarissa ennen starttia. Koska lämmintä oli se joku 30 astetta, tuli vettä heitettyä päälle aina kun se vaan oli mahdollista. Kuva: Tomi Liljemark/Marski Challenge 2019

Vuoden odotetuin kisa, X-kaato, kisattiin lopulta vasta lokukuussa, mutta hyvää kannatti odottaa. X-kaatoon lähdimme yhdessä J:n kanssa. Prologi sujui hyvin, kun tajusimme nopeasti kartan olevan peilikuva todellisuudesta. Seuraavana oli vuorossa mtb-ajoa Oittaan uudella mtb-reitillä ja tämä osuus oli se, joka oli koko kisan vaikein itselleni; en millään saanut pyörää kulkemaan polulla ja jatkuva pyörän kanssa juokseminen nosti sykkeet kattoon. Epätoivoa koin myös lopun melontaosuudella, jolloin rasteja ei tuntunut löytyvän yhtään sieltä, mistä olisi pitänyt. Tiimimme sisäinen kommunikaatio ei myöskään toiminut ihan parhaimmillaan; olimme poikkeuksellisen pihalla toistemme aivoituksista. Syyksi epäilen J:n todella korkeiksi karanneita verensokereita. Kisa oli kuitenkin ennen kaikkea täynnä upeita hetkiä. Pyörä kulki alun mtb-osuutta lukuunottamatta ihan mukavasti ja jalatkin kantoivat. Kauniaisten laskettelurinteen portaiden nouseminen viidesti (neljästi kannoimme yhtä autonrengasta/joukkue), kun normitreeninä saatan hyvin tyytyä kuuteen kertaan, sai olon tuntumaan vahvalta, vaikkakin itse portaissa tuntui kyllä heikolta. Pyöräily, ja kisan myöhemmässä vaiheessa juoksu, läpi tulvivan hiekkatien veden pärskyessä ympärillä oli vain kerrassaan upeaa. Näin oli myös melominen Kirkkojärven suomaisemissa aivan litimärkänä ja täydessä kohmeessa. Se tunne, kun on kylmissään, märkä ja jaksanut jo useamman tunnin ja silti jaksaa jatkaa, sitä on vaikea saada mistään muualta. Kun sen vielä saa jakaa hyvän ystävän kanssa ja spekuloida suoritusta jälkikäteen, ei varmaankaan tarvitse kysyä, miksi näihin tulee osallistuttua? Kattavampi ja kuvitettu versio joukkueemme suorituksesta kannattaa käydä lukaisemassa täällä.

 

Marskin suppilautaosion suoritusvariaatioita. Joukkueemme ei ole kuvassa, mutta tyylimme oli sama, kuin tässä tuolla edellä menevällä. Kuva: Tomi Liljemark/Marski Challenge 2019

Tällä hetkellä odotan, että pääsisin aloittamaan peruskuntokautta. Vuosi sitten se taisi alkaa jo marraskuussa, joten myöhässä ollaan ja pahasti. Lisäksi pohjakunto on vuotta aiempaa heikompi, koska syksyn treenit ovat olleet todella vähäiset. Tämä syksy on ollut uuden työn aloittamisen takia todella rankka. Olen käsinyt unettomuudesta, kun tekemättömät työt ovat pyörineet mielessä, vaikka niitä kuinka on yrittänyt käskeä pysymään työpaikalla. Väsymys on vähentänyt treeni-intoa ja varsinkin viikonloppuisin on ollut helpompi jättää treenit väliin, kuin raahata itsensä ulos pimeään. Arkena crossfit on pelastanut monta iltaa sillä, että olen ajanut salille suoraan töistä, jolloin ei ole ollut mahdollisuutta valita treenien skippaamista. Sitten tietysti, kun vähän ehdin jo innostua, iski flunssa ja reilu viikko sen jälkeen influenssa, josta toivun parhaillaan. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä viikkoon ja jos pääsen edes ensi viikonloppuna salille, koen olevani onnekas. Ainakin koko arkiviikko menee treenien osalta levätessä, sen verran tukossa keuhkot ovat, enkä todellakaan kaipaa esim. keuhkokuumetta tähän jälkitaudin muodossa. Nyt on siis vuorossa lepoa.