Tänä vuonna kisastartit jäivät todella vähiin ja
kisapostaukset vielä heikommalle. Pohkeen revähdys keväällä pilasi hyvin
sujuneen treeniputken ja ensimmäisen kisastartin sainkin vasta heinäkuussa
Marski Challenge-seikkailukilpailussa. Tuon kisan kisasimme viime vuoden tapaan
yhdessä mieheni kanssa. Päiväksi sattui kesän kuumin päivä, mutta järjestäjät
olivat varautuneet tähän ja niinpä vettä oli tarjolla kisan eri kohdissa sekä juotavaksi että ihan vain kehon viilentämiseksi.
Kuumuudesta huolimatta sain itsestäni ihan kelvollisesti tehoja irti, vaikkakin
jäi toki mietityttämään, mihin olisin pystynyt, jos treeniputki ei olisi päässyt
katkeamaan. Kisan voitti sama joukkue kuin edellisenäkin kesänä, mutta tällä
kertaa väliimme mahtui useampi joukkue. Tyydytystä toi se, että hävisimme
pienemmällä marginaalilla kuin viimeksi. Vaikka sekä omassa juoksu- että
pyöräkunnossa oli parantamisen varaa, tuli kisassa
tunne, että nimenomaan pyörä oli se, jolla jäin kilpasiskoista. Loppusijoituksemme
oli viides ja voittajille jäimme noin 19 minuuttia, kun oma kokonaisaikamme oli
5h 33 min 24 s. Kisan huippuhetkiä olivat flying fox-vaijeriliut korkeuksissa,
joihin en normioloissa suostuisi ikipäivänä, sekä suppilaudalla toteutettu
rastienhakuosio, jolloin sain maata laudalla ja kauhoa vettä päälleni mieheni
meloessa takanani.
Marski Challenge 2019:n maalissa. Kuva: Tomi Liljemark/Marski Challenge 2019 |
Vuoden tokan startin sain tehtyä vihdoin syyskuussa Nuuksio
Classic Trail Marathonilla. Kisaan olin alunperin ilmoittautunut sillä
ajatuksella, että Bodomin tuplalle treenatessa olisin saanut hiottua itselleni
todella hyvän pohjan polkumaraa varten ja kesän aikana olisi sitten ollut aikaa
lisätä vähän kilsoja treeniohjelmaan. Toisin kävi ja lähdin polkumaralle niin,
etten kovin montaa yli 20 km juoksua ollut vähään aikaan tehnyt. Optimistinen
tavoite oli ehtiä maaliin kuudessa tunnissa, mutta loppuaikani oli joku 6 h 19
min. Kisan aikana oli juomapisteitä 9.5 km, 24 km ja 33 km kohdilla.
Juoksuliivissä kannoin kahta puolen litran lötköpulloa, joita juomapisteillä
täyttelin. Alkumatkasta närästi enkä juonut tarpeeksi, niinpä ensimmäisellä
juomapisteellä ei tarvinnut lisätä kuin toiseen lötköön vähän vettä. Jossain 17
km kohdalla huomasin janon olevan melkoinen ja lötköpullojen tietysti lähes
tyhjiä, vaikka matkaa seuraavalle juomapisteelle oli vielä monta kilometriä.
Ihan ok vauhti taittui tässä huomattavasti hitaammaksi ja siirtyminen ylämäkien
jälkeen kävelystä juoksuun alkoi olla vaikeaa. Jäin myös letkasta, jossa olin
vielä hetkeä aiemmin juossut ihan hyvällä tunteella. Tämän jälkeen reissun teko
oli kaikinpuolin kamalaa. Jaksoin jatkaa etenemistä ainoastaan sen ajatuksen
turvin, että kisa toimi sentään hyvänä ylipitkänä peruskestävyystreeninä X-kaato-seikkailukilpailua varten. Vaikka
viimeiseltä juomapisteeltä lähtiessä jouduin kävelemään todella pitkään ennen
kuin sain pakotettua väsyneet ja tuskallisen kivuliaat jalkani jälleen
juoksemaan, sujuivat kisan viimeiset viitisen kilometriä syystä tai toisesta
todella hyvin. Ehkä nesteet olivat vihdoin imeytyneet ja ainakin minulla oli
vihdoin sopivan viileää (alkumatkasta vaivasi taas kuumuus, vaikkei mikään
varsinaisen kuuma päivä ollutkaan). Yht’äkkiä jalka nousi lähes kevyesti ja
juoksu tuntui melkein lennokkaalta. Ohittelin jopa joitakin minua aiemmin ohittaneita
ja maaliin juoksin spurtaten. Harmi, ettei tuo tunne tullut jo pariakymmentä
kilometriä aiemmin...
Vuoden odotetuin kisa, X-kaato, kisattiin lopulta vasta
lokukuussa, mutta hyvää kannatti odottaa. X-kaatoon lähdimme yhdessä J:n
kanssa. Prologi sujui hyvin, kun tajusimme nopeasti kartan olevan peilikuva
todellisuudesta. Seuraavana oli vuorossa mtb-ajoa Oittaan uudella mtb-reitillä
ja tämä osuus oli se, joka oli koko kisan vaikein itselleni; en millään saanut
pyörää kulkemaan polulla ja jatkuva pyörän kanssa juokseminen nosti sykkeet
kattoon. Epätoivoa koin myös lopun melontaosuudella, jolloin rasteja ei
tuntunut löytyvän yhtään sieltä, mistä olisi pitänyt. Tiimimme sisäinen
kommunikaatio ei myöskään toiminut ihan parhaimmillaan; olimme poikkeuksellisen
pihalla toistemme aivoituksista. Syyksi epäilen J:n todella korkeiksi
karanneita verensokereita. Kisa oli kuitenkin ennen kaikkea täynnä upeita
hetkiä. Pyörä kulki alun mtb-osuutta lukuunottamatta ihan mukavasti ja jalatkin
kantoivat. Kauniaisten laskettelurinteen portaiden nouseminen viidesti
(neljästi kannoimme yhtä autonrengasta/joukkue), kun normitreeninä saatan hyvin
tyytyä kuuteen kertaan, sai olon tuntumaan vahvalta, vaikkakin itse portaissa
tuntui kyllä heikolta. Pyöräily, ja kisan myöhemmässä vaiheessa juoksu, läpi
tulvivan hiekkatien veden pärskyessä ympärillä oli vain kerrassaan upeaa. Näin
oli myös melominen Kirkkojärven suomaisemissa aivan litimärkänä ja täydessä
kohmeessa. Se tunne, kun on kylmissään, märkä ja jaksanut jo useamman tunnin ja
silti jaksaa jatkaa, sitä on vaikea saada mistään muualta. Kun sen vielä saa
jakaa hyvän ystävän kanssa ja spekuloida suoritusta jälkikäteen, ei varmaankaan
tarvitse kysyä, miksi näihin tulee osallistuttua? Kattavampi ja kuvitettu versio joukkueemme suorituksesta kannattaa käydä lukaisemassa täällä.
Marskin suppilautaosion suoritusvariaatioita. Joukkueemme ei ole kuvassa, mutta tyylimme oli sama, kuin tässä tuolla edellä menevällä. Kuva: Tomi Liljemark/Marski Challenge 2019 |
Tällä hetkellä odotan, että pääsisin aloittamaan
peruskuntokautta. Vuosi sitten se taisi alkaa jo marraskuussa, joten myöhässä ollaan
ja pahasti. Lisäksi pohjakunto on vuotta aiempaa heikompi, koska syksyn treenit
ovat olleet todella vähäiset. Tämä syksy on ollut uuden työn aloittamisen takia
todella rankka. Olen käsinyt unettomuudesta, kun tekemättömät työt ovat pyörineet
mielessä, vaikka niitä kuinka on yrittänyt käskeä pysymään työpaikalla. Väsymys
on vähentänyt treeni-intoa ja varsinkin viikonloppuisin on ollut helpompi
jättää treenit väliin, kuin raahata itsensä ulos pimeään. Arkena crossfit on
pelastanut monta iltaa sillä, että olen ajanut salille suoraan töistä, jolloin
ei ole ollut mahdollisuutta valita treenien skippaamista. Sitten tietysti, kun
vähän ehdin jo innostua, iski flunssa ja reilu viikko sen jälkeen influenssa,
josta toivun parhaillaan. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä viikkoon ja jos
pääsen edes ensi viikonloppuna salille, koen olevani onnekas. Ainakin koko
arkiviikko menee treenien osalta levätessä, sen verran tukossa keuhkot ovat,
enkä todellakaan kaipaa esim. keuhkokuumetta tähän jälkitaudin muodossa. Nyt on
siis vuorossa lepoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti