Kisaraportti: Sandis Trail 2018

On muuten kumma, kuinka kovasti kaipaa juoksemista silloin, kun se ei ole mahdollista. Olen pitkin viikkoa haaveillut mm. pitkästä polkujuoksusta, eikä vetojenkaan tekeminen ole kuulostanut vastenmieleiseltä. Nilkan taittumista edeltävältä ajalta en muista montaakaan kertaa, jolloin olisin näin kovasti kaivannut juoksulenkille...Palataanpa nyt kuitenkin siihen juoksuun, jossa tuo nilkkani venähti.

Viime viikon lauantaina heräsin melko pirteänä ja valmiina kevään ns. päätavoitteeseen. Aamulla jännitti eniten se, pääsenkö autolla Santahaminaan perille, sinne kun oli ajettava melkein Helsingin läpi. Selvisin kuitenkin matkasta ja olin ajoissa perillä. Tein kerrankin suunnittelemani alkuverryttelyt suunnitelmien mukaan eli kevyttä hölkkää, muutamia vetoja, polvennostoja yms ja näiden päälle hieman venyttelyä. Nestettäkin olin litkinyt säännöllisesti, päivä kun osoittautui huomattavasti lämpimämmäksi kuin mitä säätiedotukset olivat luvanneet. Hieman pohdiskelin, josko olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan oma juomareppu/liivi, mutta rauhoittelin itseäni sillä, että juomaa olisi järjestäjien tarjoamana saatavilla jossain ennen 9 km kierroksen puoltaväliä, kierrosten välissä 9 km:n kohdalla ja vielä ennen toisen kierroksen puoltaväliä. Juomareppu/liivi (kuten muuten gps:kin) olivat kotona, joten vaihtoehtoja ei oikeasti juuri ollut. Juotavia geelejä otin juoksuun mukaan kaksi kappaletta, joten lisäenergiaa ja samalla hieman nestettä oli kuitenkin tarjolla juoksun aikana haluamassani vaiheessa.

Kilpailussa oli yhteensä reilu parisensataa juoksijaa, joista suurin osa oli juoksemassa yhtä kierrosta ja reilu enemmistö miehiä. Jättäydyin siksi lähdössä hieman taaemmaksi, joten ensimmäiset minuutit kuluivat jonotellessa, mutta melko pian pääsin juoksemaan ihan sellaista vauhtia, kuin itse halusin. Heti reitin alussa oli muutamia jyrkähköjä, joskin lyhyitä, nelivetonousuja sekä pitkähkö pätkä pehmeää santaa sisältäen mm. hypyn juoksuhaudan yli. Olo tuntui ihan hyvältä, mutta juoksusta puuttui jo heti alusta sellainen lennokkuus, mitä oli ollut kuukausi takaperin juostussa Espoon Polkujuoksussa.

Sandis Trailillä 9.6.2018 (Kuva: @liikup #sandistrail).

Parin ensimmäisen kilometrin jälkeen (gps oli tosiaan kotona, joten tämä perustuu puhtaasti arvioon) alkoi kisan teknisesti vaikein osuus. Reitti kulki pitkin Santahaminan rantakallioita läpi lukuisien kivikkojen, joissa oma vauhtini hidastui selkeästi, vaikka pystyinkin pääasiassa juoksemaan. Rantakallio-osuuden jälkeen pääsimme metsäisemmälle pätkälle, jossa hetken aikaa juostiin melko normaalia metsäpolkua pitkin. Loivassa alamäessä tunsin yht’äkkiä vasemman nilkkani muljahtavan ja samalla siihen iski kova kipu. Astahdin muutaman askeleen polulta sivuun ja jäin selvittelemään nilkan tilannetta. Samalla oli kehotettava takana tulleita juoksijoita jatkamaan matkaa, tiesin kuitenkin selviäväni omin voimin maaliin, vaikka linkkaamalla. Muistan ajatelleeni, että se oli sitten tässä. Kipu oli sen verran kova ja selvästi erilainen kuin yleensä nilkkojeni muljahdellessa. Normaalistihan pystyn aina välittömästi jatkamaan matkaa ja kipu hellittää heti muutaman minuutin sisällä, nyt jalka ei kestänyt aluksi ollenkaan astumista. Hetken aikaa odoteltuani lähdin linkuttamaan eteenpäin. Pian huomasin, että jalalla pystyi astumaan ja vähän ajan päästä pystyin jo juoksemaankin. Matka siis jatkui, vaikka samalla päässä pyöri ajatukset keskeyttämisestä, lopettamisesta heti ensimmäisen kierroksen jälkeen sekä siitä, kuinka monta muuta kisaa jäisi tämän takia kesällä käymättä.    

Kierroksen loppuosa oli teknisesti todella helppoa eli kuivaa kangasmetsää sekä jonkinlaista latupohjaa/pururataa. Yritin pitää tehoja yllä, mutta juoksu tuntui kyllä todella tahmealta eikä lennokkuudesta ollut tietoakaan. Kisan varsinaiset sotilasesteet osuivat myös tälle osuudelle, mutta niistä vain helpoimmat oli sisällytetty reitille, joten minäkin selvisin. Toki muureilta alas tullessa varoin hieman normaaliakin enemmän, koska en uskaltanut laittaa painoani kokonaan vasemman jalan varaan.

Reitin toisella kierrokselle lähtiessä hörppäsin pari mukillista vettä, kuuma kun oli. Tämä yhdessä edellisen kierroksen loppupuolella nautitun geelin kanssa ei ehkä ollut ihan paras yhditelmä, sillä vatsani muuttui palloksi, joka teki juoksusta entistäkin tukalampaa. Lisäksi veto oli ihan totaalisen lopussa, mikä oli mukavaa kun jäljellä oli kuitenkin vielä toiset 9 km. Yritin jatkaa sinnikkäästi eteenpäin ja toivoin juoksun jossain vaiheessa helpottavan. Yritin myös muistuttaa itseäni siitä, että edellisissä vetotreeneissäkin oli treenejä, joissa juoksu ei tuntenut kulkevan ja aika silti oli ollut ihan hyvä. Toki enemmän takana oli niitä treenejä, kun ei kulkenut fiiliksen eikä myöskään kellon mukaan, mutta tähän en juostessa takertunut. Jo ennen rantakallio-osuutta tulin ohitetuksi useampaa otteeseen ja sain todeta vauhtini olevan todella hidas. Ihan kuin olisin ollut jollain sunnuntaipitkiksellä, enkä suinkaan kevään päätavoitetta juoksemassa. Ei vaan kuitenkaan irronnut. ”Puolivälin” juomapisteellä hörppäsin hieman vettä ja kaadoin yhden mukillisen päähäni. Se tuntui mukavalta, mutta juoksu oli ja pysyi tahmeana.

Kivikosta lähtien juoksin yhdessä jonkun mukavan miehen seurassa, välillä menin edellä ja sitten tulin taas ohitetuksi ja toisin päin. Vaihdoimme muutaman sanan siellä täällä ja tsemppasimme toisiamme, kummallakaan kun ei tainnut olla mikään paras päivä. Nilkan pyörähtämisen olin jo melkein unohtanut (tuntui se toki yhä), kunnes se pyörähti uudelleen. Olin tietysti arvannut, että pyörähtäminen oli erittäin todennäköistä, vammautunut nilkka kestää vääntöä tervettä vähemmän, mutta jotenkin olin jo ehtinyt unohtaa tämän mahdollisuuden. Juoksemaan pystyin kuitenkin yhä, joten jatkoin matkaa. Reitti oli mukavasti myös muistissa, joten matkan hupenemisen pystyi huomaamaan, vaikkei gps mukana ollutkaan ja se auttoi jaksamaan. Reitin helpon loppuosuuden juoksin hieman reippaammin, mutten kuitenkaan reippaasti. Lopulta maalikin tuli esiin ja sain lopettaa juoksemisen. Olo oli sen verran hämmentynyt, että unohdin katsoa maalissa aikaa. Jälkikäteen selvisi, että olin kuluttanut matkaan 2 h 8 min (2:07:57) eli vauhti oli hieman päälle 7 min/km, mikä on paljon, etenkin kun reitti sisälsi pitkät pätkät helposti juostavaa alustaa. Sijoitus oli 8/15 (suurin osa naisista oli juossut 9 km matkan, siksi meitä oli näin vähän) ja voittajalle hävisin lähes puolituntia.

Valmiina Venloihin (16.6.2018).

En oikein vieläkään ymmärrä, miksi juoksu kulki niin huonosti. Nilkan venähdettyä katosi varmasti myös iso osa halusta yrittää tosissaan, mutta ei se juoksu ollut kulkenut siihenkään asti, joten venähdys ei yksin selitä epäonnistunutta suoritustani. Valmistelutkin olivat menneet ihan kelvollisesti, joten ainoan selkeän suoritustani häiritsevän tekijän löydän lämpötilasta. Olen aina sietänyt kuumuutta todella heikosti (siis todella), mutta en jotenkin jaksaisi uskoa senkään olevan ainoa syy. No, näin kuitenkin kävi ja nyt harmittaa eniten se, etten nilkan takia tiedä, milloin pääsen ottamaan revanssia. Nilkkaan oli ilmestynyt mustelma lauantai-iltaan mennessä ja sunnuntaina turvotus oli levinnyt myös nilkan sisäsyrjälle sekä jalkaterän päälle. Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun huomasin pieniä paranemisen merkkejä, joskin nilkka on yhä aamuisin herätessä arka. Eilen kävin kuitenkin nilkka teipattuna hölkkäämässä Venloissa, joten ehkä tästä vielä päästään kunnolla joku päivä (miel. pian) juoksemaankin.